aaveitaliukumiamuutoksia_banner_2

Aaveita, liukumia, muutoksia

Teksti: Taneli Viljanen
 
AAVEITA, LIUKUMIA, MUUTOKSIA
 
 
essee sukupuolesta
 
 

1.
 
 
Kun lakkasin kynteni ensimmäistä kertaa: tietty yhdentekevä aamu, ikään kuin kaikki merkityksellinen voisi tapahtua vain yhdentekevyyttä vasten, mutta ei tämä kerro (vielä) mitään, eikä yksi keholleni tapahtuva asia merkitse muuta kuin yhtä satunnaisesti valikoitunutta pistettä prosessissa, jolla ei ole alkua eikä loppua; mutta silti, jokin tuossa yhdentekevässä aamussa, tuossa hetkessä, tuntuu syvenevän pisteenä johonkin prosessin ei-olevaan keskukseen, avaavan tuon syvyyden tyhjyyden uudella tavalla, minun nyt – äkkiä – uusille silmilleni; minusta, nyt, tuntuu ilmiselvältä että tuo hetki on merkityksellinen, ja yhtä ilmiselvältä ettei tuota merkitystä voisi koskaan kommunikoida, ainoa mitä voin sanoa on tämä: katso, mikä yhdentekevä ja häikäisevä läikkä aamun valoa valkealla seinällä.
 
Kynsien lakkaaminen voisi (kai) olla mikä tahansa näennäisesti merkityksetön, mutta kahdessa suhteessa tärkeä yksityiskohta: se on kulttuurisesti selkeän sukupuolitettu; se on täysin valittavissa. Kynsien lakkaaminen on metonyyminen merkki, viesti maailmalle. Sinällään se ei merkitse paljoakaan, mutta jos kynteni ovat aivan lyhyttä hetkeä pidempään ilman lakkaa, tunnen oloni ahdistuneeksi, valheelliseksi, vääräksi.
 
Suuri (epäilemättä tärkein) osa siitä, mitä ajattelemme ”sukupuolena”, on näkymätöntä, sisäistä kokemusta. Osa siitä on näkyvää ja sellaista, mihin emme voi vaikuttaa. Jotkut asiat voimme valita.
 
Toinen tapa ilmaista (ehkä, melkein) sama asia: sukupuoli on performanssia, asioiden tekemistä. Vain harvat teot voimme yksiselitteisesti ja tietoisesti valita. Se ei tarkoita, että valittavat osat esityksestä olisivat tärkeimpiä, mutta saattaa kyllä antaa tietyille niistä aivan erityisen merkityksen, jota ulkopuolisen voi olla vaikea, ehkä mahdotonta, hahmottaa.
 
Voiko yhteen, satunnaiseen pisteeseen tukeutumalla muuttaa kaiken?
 
Mikä kaikki sukupuolessa on näkymätöntä, mikä näkyvää?
 
Onko mahdollista, että näkyvä ja näkymätön osuisivat jonkun kohdalla tarkalleen yhteen?
 
(Asia, jota tulin ajatelleeksi jälkikäteen, kesken tämän kirjoittamisen: oikeastaan minulle merkittävin kynsien lakkaamiseen liittyvä hetki tapahtui jälkikäteen; tietyn päivän, tietyn juhlaillan jälkeisenä arkisena päivänä, jolloin en poistanutkaan lakkaa kynsistäni; kun performatiivinen bileasuyksityiskohta muuttui osaksi tavanomaista minuuttani, ja se tuntui hyvältä ja oikealta – hyvältä ja oikealta sellaisella yllättävällä, avautuvalla syvyyden tasolla jota tekstini avaava kappale yrittää tuoda näkyväksi.
 
Asiat eivät aina tapahdu silloin kun ne tapahtuvat. Joskus merkitykset liukuvat näkyviin merkityksellistä hetkeä ympäröivässä tyhjyydessä.)
 
 
2.
 
 
Kun kävelee kadulla ja ajattelee, jokaisen vastaantulijan kohdalla: he katsovat minua ja näkevät miehen, se on väärin, ajattelee, en ole mies, älkää laskeko minua siihen inhottavaan kategoriaan! ja samalla tietää, että on oikein ja ymmärrettävää että he ajattelevat niin, on oikein, että he ovat varuillaan, esimerkiksi, heillä on täysi oikeus suhtautua epäilevästi ihmiseen jonka tulkitsevat olevan mies, ja silti tämä kaikki, tietenkin, tuntuu niin inhottavalta että haluaisi vajota kasaan, kutistua olemattomiin, muuttua näkymättömäksi: ehkä jos kutistuisi riittävästi, luopuisi ihmishahmostaan, maailma ympärillä muuttuisi aivan toiseksi, kimmeltäväksi moniväristen atomien fraktaalitanssiksi, jonka lomaan voisi upota, jonne voisi lopullisesti ja nautinnollisesti kadota?
 

En ole vielä muuttunut näkymättömäksi.
 
Mahdollisten ja mahdottomien muutosten välillä on juopa, jännite, josta on vaikea saada otetta, jonka merkitys huojuu, mutta joka on aina läsnä.
 
Haluaisin liukua pois, minulle annettujen olemisen tapojen ulottumattomiin, näkyväksi vain omilla ehdoillani. Missä määrin tämä on mahdollista? En tiedä. Tiedän että mahdollisuuksilla on rajat; tiedän etteivät rajat ole yhtä ahtaat kuin olen joskus ajatellut; olen melko varma, etteivät ne ole niin ahtaat kuin minusta tällä hetkellä tuntuu.
 
Entä missä määrin mahdollisen ja mahdottoman välinen raja vaihtelee ihmisestä toiseen? Ehkä tämä raja on olemuksellisesti liukuva?
 
Monet asiat sukupuolikokemuksessani tuntuvat liukuvilta, virtaavilta. Ei niinkään niin että kokisin sukupuoleni muuttuvan tai muuntuvan päivästä toiseen; ennemmin niin, että kokemus sukupuolesta ylipäätään tuntuu lipeävän otteesta, siitä ei saa kiinni, sen määrittely on mahdotonta. Määriteltävät asiat ovat niitä, joilla on nimi; nimetyt asiat ovat niitä, jotka jo tunnemme, joita ei oikeastaan tarvitsisi määritellä. Suuri osa puheesta kertoo vain sen, minkä tiesimme jo, tai kuvittelimme tietävämme.
 
Mutta kuinka suuri osa ruumiillisesta, henkilökohtaisesta kokemuksestamme pohjimmiltaan on tällaista, ”normaalin puheen” piirissä? Paljastuuko tässä jotain yleistä kokemuksen ja sen kielentämisen, ja sitä kautta ymmärtämisen ja jakamisen, suhteesta?
 
Kertooko epänormatiivisen sukupuolikokemuksen hahmottamisen vaikeus pohjimmiltaan siitä, että minkä tahansa ruumiillisen kokemuksen voisi myös jäsentää aivan toisin?
 
 
3.
 
 
Tämä on matkakuvaus: tämä on kaupunki, jossa olet asunut ennen, jossa olet ollut eri ihminen, vai sama, tietenkin molempia, ja kuinka niiden välisen rajaviivan voisi vetää, ja tietenkin on niin, ettei mitään rajaa ole, ja tietenkään tämäkään ei vielä kerro mitään: millaista olisi vierailla sukupuolessa joka on kuollut, niin kuin tässä kaupungissa, jossa aurinko paistaa, ihmiset vaikuttavat joutilailta ja viihtyviltä; voiko mikään koskaan kuolla? Ja kun mikään ei koskaan kuole, kerrostuuko kaikki aiemman päälle, kerros kerrokselta, loputtomasti, loputtoman paksuksi massaksi, kunnes sukupuoli, minuus, elämä muuttuvat lopulta mahdottomiksi? Mitä sitten tapahtuu?

 
Ajattelin joskus olevani mies, nykyään en. Olenko muuttunut vai olenko ymmärtänyt itsestäni jotain, joka oli totta jo aiemmin? Koska ajatus muutoksesta pohjautuu vain sisäiseen kokemukseen, johon minulla on aina pääsy vain juuri nyt, tähän kysymykseen on mahdotonta vastata. Joka tapauksessa aika, jolloin olen ajatellut olevani mies, näyttäytyy nykyiselle minälleni (välillä raskaana, välillä aavemaisen painottomana) taakkana. Mutta ehkä menneisyydessä, joka nykyiselle minälleni näyttäytyy radikaalin epäjatkuvana, on myös jotain vapauttavaa? Jos menneisyys on epäjatkuva, aukkoinen, ehkä sen aukoista on mahdollista paeta? (Paeta mitä, minne?)
 
Joka tapauksessa: mennyt näkyy nykyisessä kokemuksessa jälkenä, aavemaisena läsnäolona joka on poissa.
 
Epäilen, että yksikään muunsukupuolinen ihminen ei ole ajatellut koko elämänsä ajan olevansa muunsukupuolinen.
 
Epäilen, että suurin osa maailman ihmisistä ei usko muunsukupuolisuuden olemassaoloon.
 
Mahdollinen ajattelumalli: muunsukupuolisuus on aavemaista, ontologisesti huojuvaa, aina olemisen kategorioiden välillä tai ulottumattomissa; olen (ehkä, esimerkiksi) mies ja nainen enkä kumpikaan; muunsukupuolisia ei ole olemassakaan, silti olen tässä, olen siis sekä olemassa että ei-olemassa, läsnä ja poissa; ehkä olen myös aina sekä minä että jotain muuta, mitä?
 
Tunne siitä, että et ole olemassa;
 
ja jos olet aave, yhtä aikaa tässä ja poissa, mitä silloin voit tehdä?
 
Mikä kaikki mahdottomalta tuntunut onkin mahdollista?
 
Mikä kaikki muuttumattomalta tuntunut onkin muutettavissa?
 
Millaisia mahdollisia muutoksia on jo käynnissä, kaikkialla, huomaamattasi?

 
***
Taneli Viljanen on muunsukupuolinen kirjailija.

Lisää luettavaa