30

Ajatuksia kolmekymppiseksi tulemisesta

Teksti: Paula Hämäläinen
 
Täytän kuukauden päästä kolmekymmentä vuotta. Kun kerroin muutama päivä sitten tämän uutisen mummilleni, oli hän pökertyä. Kolmekymmentä! Sinä? Nyökkäilin myötätuntoisena. Perheeni suhtautuu tapahtumaan epäuskoisesti, minkä ymmärrän. Näen heitä muutaman kerran vuodessa, jolloin nukun 13-vuotiaana sisustamassani huoneessa ja istun käppyrässä koneella tuntikausia käyden välillä napostelemassa keittiössä – aivan niin kuin teininä. Mikään ei ole muuttunut, paitsi metabolismini käyntinopeus.
 
Katson itseäni usein peilistä ja pohdin: minä olen nyt aikuinen! …Minä olen nyt aikuinen? En ole varma, olenko vyöni alle kerääntynyt tarvittava määrä maturiteettiä sitä määritelmää varten.
 
Aikuisuuteen viittaa se, että maksan hirvittävän kasan laskuja joka kuukausi, käyn papakokeessa ja istuessani alas sohvalle päästän “aaahhh” -äänen.
 
Jonkinlaiseen infantiiliuteen taas viittaa se, että kiukuttelen edelleen vanhemmilleni, pieru- ja kakkavitsit naurattavat minua, ja sängyltä minua tuijottavat Japanista ostetut pehmoleluretiisit – ainoat yöseuralaiseni, joita vuokrahuoneeni näkee.
 
Aikuisuuspuuskassa ostan fiinin maljakon hyllyn päälle ja survon lelufiguurit laatikon pohjalle.
 
Tutkailen kasvojani lisää, näkyykö niissä ryppyjä? Ei, paitsi silloin kun hymyilen. En haluaisi myöntää tätä, mutta rypyt pelottavat minua. Vanhenemisen kehollisuus pelottaa minua. Pelkään, että vartaloni kehittyy ja muovaantuu, vanhenee, eri tahtia kuin mieleni.
 
Esimerkiksi haluaisin joskus lapsen, luulen, mutta en kuitenkaan vielä pitkään aikaan. Nelikymppisenä se voi kuitenkin kehoni puolesta olla liian myöhäistä, tai ainakin sellaisen kuvan olen saanut naisten lehdistä. Nyt kun asiaa mietin, en oikeastaan tiedä lisääntymisjärjestelmäni toiminnasta tai hedelmällisyydestäni kauheasti mitään. Googletan asian. Saan selville, että ilmeisesti jo 30-vuotiaana hedelmällisyys alkaa laskemaan roimasti ja keskenmenojen ja sairauksien riskit lisääntyvät. Artikkelin lopuksi lääkäri neuvoo, ettei kannata jättää lisääntymistä liian myöhäiseksi. Jaaha. Suljen ikkunan.
 
Tein abortin 19-vuotiaana, mutta en välttämättä haluaisi, että se kerta jäisi ainoaksi kokemuksekseni raskaudesta. Mutta tiedostan, että niin saattaa käydä, ja se tuntuu surulliselta. Toisaalta, vaikka olisinkin myöhemmin hedelmällinen, saatan olla jo liian väsynyt ja kärttyinen puuhaan, ajatus vuosien unettomista öistä liian mahdoton.
 
Biologia on julmaa.
 
Alan ottaa selvää eläkesäästämistä. Olen ollut niin repalaisesti töissä, kaiken kukkuraksi kolmessa eri maassa, että tällä hetkellä tulevaisuuteni turva on muutama kymppi kuussa. Ajatus säästämisestä tulevaisuuden minälle nyt, kun rahani eivät riitä edes hammaslääkäriin, tuntuu järjettömältä. Kyllä sitten joskus rikastun ja alan sijoittaa eläkkeeseeni, mietin ja lopetan kuukausittaisen eläkekassamaksuni. Voin käyttää nämä lisä 40 puntaa take out kiinalaiseen ja kulmien värjäämiseen, sillä ne kohentavat elämäni laatua juuri nyt. Hetkessä eläminen on tärkeää.
 
Luen lehdistä kolmekymppisistä, joilla on säästöjä, sijoituksia ja asuntolainoja, mutta en itse tunne juuri ketään, jolla olisi mitään näistä. Olen kateellinen lehtien ihmisille, vaikka vasemmistolaisena minun kai pitäisi tuomita pääoman kerryttäminen ja sen hehkuttelu. Mutta ah, miten ihanaa olisi olla rahaa. Ja oma asunto! En tiedä rahasta kauheasti mitään, minkä vuoksi petän ikäluokkani sekä eritoten sukupuoleni. Olen se stereotyyppinen nainen, joka finanssimaailmasta tai ekonomiasta puhuttaessa istuu hoomoilasena. Miksen ole opiskellut hyllyssä nököttävää Political Economy -kirjaa tarpeeksi? Sen sijaan olen mm. katsonut 16 kautta reality-sarjaa, joka seuraa Lontoon rikkaita nuoria valkoisia sosialiitteja ja heidän ihmissuhdekiemuroitaan. Olen häpeäpilkku. Kirjoitan itselleni muistiin: ota selvää rahasta/ekonomiasta.
 
Vaikka vanhenemisessa moni asia ahdistaa, muutama viikko sitten istuessani elokuvateatterissa yhtäkkiä päähäni pingahti ajatus kolmekymmentä on niin nuori. Minä olen nuori! Elämä vasta alkaa!!! Tunsin onnen läikähdyksen.
 
Kolmekymppinen on tietysti vasta nuori. Oman kolmekymppisyyden pohtiminen on varmasti monesta hyvin banaalia ja tylsää. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin etteikö se olisi minulle iso, liudan suuria ja pieniä kysymyksiä herättävä asia. Kyllä se on.
 
Moni asia ei ole mennyt niin, kuin yhteiskunta, mummini, ja 20-vuotias minä olettivat niiden menevän.
 
Esimerkiksi ajattelin, että tässä vaiheessa elämää seksi olisi upeaa. Uhkuisin itsevarmuutta, jota pitää kuulemma olla runsaasti ollakseen hot. Fiilistelisin kehoni jokaista osaa, rintaliivini lentäisivät kaaressa huoneen nurkkaan ja sitten se olisi menoa. Näin on käynyt ehkä kerran, ja silloinkin olin änkyräkännissä, sillä kaikki aistit kirkkaina intimiteetin ja itsevarmuuden performointi on kuin Kilimanjarolle yrittäisi kiivetä. Lähes mahdotonta ja tukalaa. En kuitenkaan halua olla tuollainen ihminen, minkä vuoksi olen lopettanut juomisen ja päättänyt opetella kohtaamaan ihmisiä omana itsenäni vikoineen ja jännityksestä johtuvine kainaloihkiläikkineen kaikkineen. Treffeillä en ole sen koomin käynyt.
 
Muutama viikko sitten sanoin ystävälleni “tiedätkö, minusta tuntuu etten ole vielä edes kokenut seksuaalista herätystäni!” Ystäväni kysyi, mitä oikein tarkoitan. Kerroin, että en ole koskaan harrastanut seksiä tai ollut suhteessa niin, että minulla olisi kauttaaltaan hyvä olo omassa kehossani ja omana itsenäni. Että riittäisin ja olisin haluttu sellaisena kuin olen. Kerroin, että olen joka kerta tehnyt kompromissin, milloin laudalla ollut omat tarpeeni ja haluni, milloin itsekunnioitukseni. En koe, että seksuaalisesti olen vielä koskaan tullut oikeasti kuulluksi ja nähdyksi. Ystäväni naama muuttui surulliseksi, mutta minä olen innoissani tulevasta. Täytyy ensin kieriä paskassa, että voi tuntea kylvyssä käymisen kirkkaan ilon.
 
Ajattelin myös, että minulla olisi kolmekymppisenä parisuhde. Sellainen, missä kävisimme kaupassa ja ostaisimme ruokatarvikkeita, kokkaisimme yhdessä, kävelisimme kaupungilla rakastuneina, suunnittelisimme tulevaisuutta avoimen uteliaasti ja tukisimme toisiamme omilla poluillamme. Sellaista ei kuitenkaan ole. Sen sijaan olen deittaillut henkilöitä, jotka ovat kutsuneet luokseen kolmelta aamuyöllä, jättäneet vastaamatta viesteihin, kieltäytyneet suutelemasta minua koska he eivät ole halunneet, että “kiinnyn”, henkilöitä jotka ovat alkaneet mököttää joka kerta, kun minulle tapahtui jotain hyvää, jotka ovat jättäneet minut useaan otteeseen ja viimeiseen viestiin kirjoittaneet “thanks for the good times :)”.
 
Kolmekymppisenä sitä katsoo viime vuosikymmenen ihmissuhdehistoriaansa ja miettii, että siinäpä varsinainen train crash. Sitten kauhistuu, kun tajuaa, että kaikilla näillä tapauksilla on jotain yhteistä – minä. Siksi kolmenkympin rajapyykin ylittäminen on ihanaa, sillä siinä itsetutkiskelun ohella voi deletoida omien ihmissuhteiden browser historyn, ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Vaikka se tarkoittaisikin, että toistaiseksi selainhistoria on pysynyt tyhjänä.
 
Kuvittelin, että 30-vuotiaana minulla olisi ura. Nykyään vihaan tuota sanaa. Tuntuu, ettei millään muulla ole mitään merkitystä, kuin missä vaiheessa uraansa kukin on, ja miten päästä seuraavalle portaalle. Itsekin mietin kyseisiä asioita usein. Vietin viime vuoden harjoittelussa ja nyt täyttäessäni kolmekymmentä aloitan toisen harjoittelun. Esimieheni oli 25-vuotias. Yhteiskunnan normien mukaan olen epäonnistunut, sillä tässä vaiheessa minun pitäisi tienata tuplasti oman palkkani verran ja olla kyynerpäitäni myöten syvällä synnytystalkoissa. Nykymaailmassa tiedän kuitenkin olevani hyvin onnekas. Jo harjoittelupaikoista on kova kilpailu.
 
Kuulun siihen millenniaalien kastiin, joka tuotteliaisuuden sijaan hilluu yliopistolla ja etsii itseään melkein keski-ikäiseksi. Tätä kaupataan epäonnistumisena ja päämäärättömyytenä, mutta ehkä se onkin alitajuntainen protesti.
 
Luen juttuja ylisuorittajista ja mietin, että en minä jaksa. En halua herätä kuudelta enkä juosta töiden jälkeen jokaisena iltana networking-tapahtumissa. En halua kehittää henkilöbrändiäni sosiaalisessa mediassa ja hakukoneoptimoida koko internetpresenssiäni. Haluan katsoa Love Islandia sohvan perukoilta. Ehkä se sitten tarkoittaa, ettei minusta tule koskaan Menestyjää.
 
Kuvittelin myös, että kolmekymppisenä osaisin ajaa autoa, minusta olisi tullut ihminen joka rakastaa ruoanlaittoa, joka urheilisi säännöllisesti ja olisi rento, positiivinen, aikaansa hyvin käyttävä aikuinen nainen.
 
Kuvittelin nuorena, että fyysinen ikä toisi automaattisen muutoksen laiskanpuoleiseen ja neuroottiseen luonteeseeni. Mikä hirvittävä pettymys, kun niin ei käynytkään! Vihaan edelleen kokkaamista ja olen siinä huono, hermoni ovat kireämmät kuin koskaan ja valittaminen on taitolaji, jossa ansioidun erinomaisesti. Säännöllistä liikuntaa olen harrastanut viimeksi yläasteella. Nämä ovat kaikki puolia itsestäni, joista en pidä ollenkaan. Haluan muuttua. Joka sunnuntai-ilta suunnittelen, kuinka ensi viikolla otan itseäni niskasta kiinni. Se on ihan helvetin vaikeaa. Itsensä elättäminen ja itsestä hyvän huolen pitäminen tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään.
 
Sitten on asioita, jotka ovat tapahtuneet näin kolmekymppisyyden kynnyksellä.
 
Esimerkiksi, minusta on tullut äitini. Kehoni on muovaantunut samanlaiseksi, ja omista valokuvistani minua katsoo takaisin äitini ilmeet. Lapsena häpesin kuinka suoraan äitini asiansa ilmaisi, nyt minusta on tullut samanlainen töksäyttelijä. Toivon, että joskus omaksuisin vielä äitini sitkeyden.
 
Minusta on myös tullut isäni. Kutsumme häntä kodinhoitajaksi, sillä isäni kävelee rätti kädessä ympäriinsä ja nalkuttaa likaisista astioista ja leivänmuruista. Lapsena tämä raivostutti minua, mutta nyt kauhukseni huomaan, että minusta on tullut tismalleen samanlainen, kämppäkaverini sotkuista vouhottava nipottaja. Ymmärrän nyt, miksi isäni nalkutti. Hän vain halusi asua siistissä ja rauhallisessa kodissa, jossa illalla pystyy nostamaan jalat ylös ja katsomaan puoli yhdeksän uutisia miettimättä keittiössä odottavaa sekamelskaa. Se on minusta täysin reilua.
 
Minusta on tullut myös vähemmän ehdoton. Vielä muutama vuosi sitten minulla oli aina voimakas mielipide kaikesta, ja uskoin, että se oli ainut oikea. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän, kuinka vähän oikeastaan ymmärrän. En jaksa tuomita tai arvostella muita ihmisiä samanlaisella antaumuksella, kuin ennen. Nykyään minua ärsyttää moralismi ja asioiden yksinkertaistaminen mustavalkoisiksi. Nyt kolmekymppisenä ymmärrän paremmin, että asiat vain harvoin ovat niin, kuin ne päällepäin näyttävät olevan. Ihmisillä, asioilla ja ilmiöillä on kaikilla monta kerrosta kuorittavana. Toivon jatkossa itselleni entistä parempaa kykyä ja kärsivällisyyttä nähdä pinnan alle, ja että muut suovat sen eleen myös minulle.
 
Nuorempana oletin tulevani jossain vaiheessa valmiiksi. Kunhan täyttäisin tehtävälistastani kohdat 1 2 ja 3, olisi elämäni uomissaan. Täyttäessäni kolmekymmentä olen tietoisempi kuin koskaan siitä faktasta, että mitään valmista ei ikinä tule. Ei, vaikka minulla olisi unelmien koti ja työ ja parisuhde ja harrastaisin liikuntaa 2-3 kertaa viikossa. Aina on jotakin poissa paikoiltaan – niin toimii elämä. Kuten terapiassa opetettiin, on kaltaiselleni herkästi ahdistuvalle ihmiselle tärkeää opetella elämään epätietoisuuden kanssa. Epätietoisuudesta ahdistuminen tarkoittaa pelkoa siitä, ettei tiedä, mitä tulee tapahtumaan – ruuhkametrossa, työnhaussa, perheen perustamisessa, sadan vuoden päästä tällä planeetalla. Se on ihan hirveää, mutta jos määrittelisin aikuisuuden jotenkin, se olisi jatkuvassa epätietoisuuden vyyhdissä elämistä. Kolmekymppisenä tavoitteeni onkin yrittää hylätä normien mukaisen elämän piinaava tavoittelu, ja oppia syleilemään epätietoisuutta. Sen aiheuttamaa pelkoa, mutta ennen kaikkea sen tarjoamia mahdollisuuksia.
 
***
Paula Hämäläinen on pian 30-vuotias Canthin päätoimittaja.

Lisää luettavaa