gosta

Kahdenkymmenenseitsemän vuoden yksinäisyys: miltä tuntuu, kun ei ole koskaan seurustellut?

Teksti: Sarita Kemppainen
 
Tämä teksti ei tule olemaan mukava teksti. En aio tsempata ketään, enkä jaella vinkkejä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kerron, miltä todella tuntuu olla 27-vuotias hetero cisnainen, joka ei ole koskaan seurustellut päivääkään.
 
En tosiaan ikinä. Ei, ei ole ollut mitään pidempiaikaisia tapailuja, tai kasuaaleja hengailuja vain ilman sitä päätöstä, että nyt ollaan yhdessä. Tai no, yksi alle vuorokauden pikaromanssi löytyy! Ala-asteelta, kun vuotta nuoremman Juuson kanssa päätimme “alkaa olee” (minun painostuksestani) erään limudiskon päätteeksi. Romanssi tosin jäi vain sen illan mittaiseksi, sillä soitin hänelle itkuisena seuraavana päivänä, ettei me kyllä voidakaan seukata.
 
Tästä yhdestä kerrasta huolimatta seurustelemattomuus ei ole oma valintani; en ole päättänyt olla yksin. En vain yksinkertaisesti ole kohdannut sitä tyyppiä, jonka kanssa natsaisi ja jonka kanssa asiat etenisivät syvemmälle. Kaikessa surullisuudessaan totuus on, etten myöskään ole koskaan ollut rakastunut. Sen ääneen sanominen tuntuu kaltaiselleni toivottomalle romantikolle pahalta.
 
Niin säälittävää kuin se onkin, muistan kuinka jo alle kouluikäisenä osasin uumoilla kohtaloani ja itkin silloiselle parhaalle kaverilleni, ettei kukaan tule koskaan olemaan kanssani. Karsea kuva ajastamme, että jo ysärillä piti kakaran porata tällaisesta. Silloin kuulin ensimmäistä kertaa tämän rohkaisevan mantran ”kyllä varmasti joku vielä joskus”. Ehkä kohtaloni saneltiin jo ristiäisvideota editoitaessa, jolloin lopputeksteihin päätyi Leevi and the Leavingsien Pikkutyttö:
 
“Pikkutyttö, joku sinuakin rakastaa
Pikkutyttö, kunhan odotat oikeaa”

 
Miksi sitten haluan kirjoittaa tästä? Onhan tämä äärettömän noloa ja jotenkin haavoittavaa, osittain tätä ihan oikeasti häpeää. On vaikea myöntää, että minäkin kaipaisin ihmisen josta välitän ja jonka kanssa kokea asioita. Vaikka tämä onkin vaikeaa, päätin kirjoittaa tämän tekstin sillä meistä ei juuri puhuta. Tai ainakaan me emme juuri anna kuulua itsestämme. Jos kaltaistemme olemassaolo joskus huomioidaan, puhutaan silloin nuorista aikuisista, syrjäytyneistä yksinäisistä ihmisistä, jotka tikittävät aikapommeina omassa seksuaalisessa turhautumisessaan rypien, ripoteltuna pitkin kuolevia kuntia ja sykkiviä metropoleja. Entä me, joilla on sosiaalisesti hyvinkin vilkas elämä, mutta olemme aina olleet yksin?
 
Syitä tilanteelleni on monia. Vuosien varrella olen ehtinyt pohtimaan asiaa monelta eri kantilta, ja on tilannettani analysoitu myös ulkopuolelta – “faktoja” on ladeltu tiskiin kysymättäkin. Olen miettinyt pidänkö sittenkin ihmisistä, joiden pissavehkeet vastaavat omiani, enkä uskalla vain myöntää asiaa itselleni. Olen miettinyt, että pitäisikö laihduttaa muutama kilo. Miettinyt pitäisikö olla vähemmän kärkäs, vähemmän ärsyttävä. Uskokaa pois, asian käsittelyyn ja suoranaiseen vatvomiseen on kulunut useita, varsinkin laskuhumalaisia, tunteja. Sen verran tiedän, ettei kyseessä taida olla vain joku yksittäinen asia. Yksi piirre, virhe tai ominaisuus. Toki olen ahdistuvaa, neuroottista sorttia ja toleranssini muita ihmisiä kohtaan on ajottain alhainen tai olematon. Tiedän kuitenkin, että on todistettavasti olemassa kaltaisiani ihmisiä jotka ovat löytäneet jonkun.
 
Vaikka asiaa vatvonkin, ei se jokapäiväiseen arkeen juuri vaikuta. On hyvä, laaja kaveripiiri, perhesuhteet kunnossa ja keksin kyllä tekemistä itselleni niin seurassa kuin yksinkin. Tiedän, että kuten rakastaminen, myös edellä luettelemani asiat ovat etuoikeuksia jotka eivät ole itsestäänselviä kaikille. Ei ole kyse siitä, etten arvostaisi sitä, mitä minulla on. Kyse on siitä ulkopuolisuuden tunteesta, joka tulee kun jokin, mitä pidetään normaalina, ei vain löydä luoksesi. Asia, joka ajoittain ulkopuolisen silmin näyttää niin monen muun elämän tarkoitukselta. Tunteesta, että vaikka muuten riittäisit, et riitä koskaan tarpeeksi.
 

“Kyse on siitä ulkopuolisuuden tunteesta, joka tulee kun jokin, mitä pidetään normaalina, ei vain löydä luoksesi.”

 
Vaikeina aikoina on hankalaa olla ottamatta jokaista vastaan kävelevää pariskuntaa tai kaverin hehkutusta jostakin tyypistä henkilökohtaisena vittuiluna. On vaikeaa kuunnella juttuja pelailuista, kepeistä leikeistä, jostain helkkarin soidintansseista, kun itsellä ei ole ketään.
 
Ajoittain tämä käy rumaksi. Vuosien yksinolo, pettymykset omissa ihmissuhteissa ja toistuva torjunta ajavat helposti pisteeseen, jossa on todella hankala olla aidosti iloinen toisten rakkausonnesta. Tietenkin sitä yrittää, mutta jossain vaiheessa ja heikoimmilla hetkillä jokainen innostunut kertomus siitä, kuinka kaksi ihmistä ovat jälleen kohdanneet ja muodostaneet jotakin, mitä sinä et ole kokenut, tuntuu ihan helvetin pahalta. Ajoittaisten lapsellisten ajatusten keskellä ymmärrän, ettei toisten onni ole minulta pois. Tämän tiedostaminen ei silti estä tuntemasta katkeruutta, ja usein mieleen palautuvat ne kerrat kun itsekin yritit, eikä siitä silti tullut mitään. En tietenkään toivo, että muilla hommat kusahtaisivat, mutta en myöskään haluaisi aina kuulla niitä asioita, joita innostuneet, ihastuneet ihmiset ystävilleen kertovat. Vaikka samalla tietenkin haluan, koska haluanhan olla hyvä ystävä.
 
Tummimpina hetkinä tuntuu, ettei maailmassa edes ole aitoa rakkautta. Tuntuu siltä, että ihmiset narkkaavat toistensa imartelulla. Ovat pilvessä saadessaan tuntea itsensä sellaiseksi, miten toinen rakkaushuuruissaan sinut näkee. Eikä myöskään käy kieltäminen, etteivätkö ihmiset ajoittain käyttäisi toisiaan rumasti hyväkseen. Tuppaahan näissä hommissa jotakuta usein sattumaankin. Yksinäisyydestä kumpuavat katkerat tunteet tuntuvat fyysisena kuristustunteena sisäelimissä, etovana massana mahanpohjassa ja houkuttelevat tietynlaiseen itsepetokseen, jossa vähätellään rakkauden aitoutta. Itsepetokseen, joka helpottaa omaa pahaa oloa, mutta samalla syö sisältä. Kun helpottaa, ymmärtää taas, ettei se niin ole. Ihmiset osaavat olla ja ovatkin toisilleen vilpittömiä, vaikkei minulle sitä iloa olekaan tällä saralla suotu.
 
Sitten on vielä tämä deittailu. Pitää koko ajan ja kaikissa tilanteissa välttää vaikuttamasta liian epätoivoiselta. Ei todellakaan pidä innostua kenestäkään. Kaikki jututhan ovat alussa hauraita, mutta väitän, etteivät niin hauraita kuin kaltaiselleni ikuiselle yksineläjälle. Liika innostuminen, kuten me kaikki Tinder-aikakauden aikuiset tiedämme, ei koskaan tiedä mitään hyvää – olit sitten vastaanottaja tai se yli-intoilija. Lisätään päälle vielä se painolasti, ettei koskaan oo silleen ollut tosissaan kenenkää kaa. Ei oikein tiedä, miten kuuluu edetä, eikä oikein tiedä kuka on, jos on toisen kanssa suhteessa. Liika miettiminen johtaa ahdistukseen, joka ei tietenkään auta tilannetta yhtään. Pelottaa, että on koko ajan liian saatavilla – se kun ei ole hyvä. Pitää olla vähän mystiikkaa, hintsusti salaperäisyyttä. Pitää pikkuisen pelata. Mutta hei, ihan tosissaan, mistä revit jonkun tavoittelemattomuuden eteerisen mystisen höpöhöpöpilven ympärillesi, jos oikeasti olet koko ajan siinä, ihan vapaana?
 
Mietin, että kirjoittaisinko ollenkaan siitä, miten yksinäisyys peilautuu itsetuntoon. On toki pinnallista ruokkia itseään kehuilla, mutta kukapa ei tarvitsisi niitä välillä. Mieltä kalvaa huoli siitä, että johtuuko yksinäisyys omasta epäviehättävyydestäni. Sitä vertaa itseään muihin, ja jokainen epäonnistunut yritelmä jonkun kanssa (ja nämä kokemukset ovat lähinnä olleet yksipuolisia), haukkaa palan itsevarmuudesta. Näinhän se toki on kaikilla, ainakin hetkellisesti. Mutta kun aiempia hyviä kokemuksia ei ole, on itsevarmuutta vaikea rakentaa. Epävarmuus taas näyttäytyy helposti erilaisina ikävinä “sivuoireina”, kuten esimerkiksi kykemättömyytenä luottaa toiseen ihmiseen tai ottaa vastaan lämpimiä tunteita, saati kehuja. Ei erityisen viehättävää saati kiinnostavaa. Tietysti kaikkiin torjunta ei vaikuta näin ja pitää myös muistaa, että liiallinen uhriutuminen kaivaa itsellesi vain syvempää kuoppaa.
 
Teille, kaltaisilleni, haluaisin sanoa, että on ihan ok olla paskana. On ihan ok välillä romahdella, kunhan sieltä kuilusta pääsee jollain tapaa myös ylös. Itsesääliin on pirullisen helppo turvautua, mutta kuten kyllästymiseen asti hoetaan: se ei auta mitään. Sinussa ei ole mitään vikaa, vaikkei joku nyt hoksaakaan, miten hyvä tyyppi olisit juuri hänelle. Jos se ei natsaa, ei sen kuulukaan natsata. Keskity muihin asioihin ja tee elämästä mielekästä. Älä tyydy, tai tyydy jos haluat. Toisen ihmisen ei pitäisi määrittää sinua. Jos löydät jonkun, älä kadota itseäsi meihin.
 
Mitä sitten tulee rakkauteen, uskon siihen silti. Kovasti haluaisin itsekin päästä kokemaan, mistä ne kaikki lukemattomat laulut, elokuvat ja runot kertovat. Loppuun haluaisin valaa uskoa tulevaisuuteen ja toivoa itselleni ja kaltaisilleni paljon romanttista rakkautta – mutta let’s be honest, en usko tulevaisuuteen itsekään. Kyllähän te tiedätte, mitä sanotaan leuasta, rinnasta ja pettymyksistä.

 

Lisää luettavaa