alisa

Liian keltainen suomalaiseksi, liian valkoinen filippiiniläiseksi

Teksti: Alisa Jaakkola
 

Tällä palstalla nähdään tekstejä toiseudesta, deittailusta, eksotismista, rakkaudesta ja what-notista. Paljon sanottavaa, joskus ei mitään.

 

”So,
here you are
too foreign for home
too foreign for here
never enough for both”

 
Ijeoma Umebinyuo, Diaspora Blues

 
 
Siinä missä arkeani värittää universaalisti tutut tunteet vitutuksesta iloon, kuuluu siihen myös juurettomuus.

Juurettomuus on jotakuinkin samanlainen tunne, kun kelluu aaltojen vietävänä vailla suuntaa. Paitsi, etten osaa juurikaan uida ja rennon kellumisen sijaan räpiköin eteenpäin. Räpiköimistä ja hätääntymistä, vieraalla maalla ja vierailla vesillä. Samaan aikaan olen ja en ole.
 
 
”Siis mitä sä niinkun teet täällä, Suomessa?”
 
Eletään kultaista 90-luvun lama-aikaa. Isänmaan nuoret soturit piloteissaan vannovat
valkoisen Suomen puolesta Joensuussa. Samaan aikaan minä synnyn Jyväskylän keskussairaalassa heinäkuussa vuonna 1991. Perheeni on kaikin puolin keskiverto – on äiti, isä ja isoveli. Vain kultainennoutaja puuttuu äitini allergian vuoksi, ja tätä tulenkin elämäni aikana kiroamaan kerran jos toisenkin. Olen perheeni silmäterä ja isin tyttö. Perheeni pitää kyläkauppaa Hankasalmella, jonka myötä ensimmäisten sanojeni joukossa onkin liuta erinäisten alkoholituotteiden merkkejä. Asumme myös Laukaassa Juha Kankkusen naapurissa, mutta täyttäessäni neljä muutimme isolle kylälle Jyväskylään.
 
Lapsuuteni landella muuttui hetkessä. Siinä missä ennen viipotin menemään kolmipyöräisellä ilman huolen häivää, nyt itkin hädissäni liikkuvassa hississä muuttopäivänä, koska en ymmärtänyt missä olin. Iltaisin ihmettelin miksi ulko-oveamme hakataan ja oven takaa kuuluu huutoa. Miksi ihmeessä naapurin nuijapäältä näyttävä ukko tulee huutamaan kännissä ovemme taakse, käskien perheemme palata sinne mistä tulimme? Olikohan äiti tehnyt jotain, kun vittusaatanan alta kuului rasistisia solvauksia häneen kohdistettuna? Tätä iltaista serenadia saimme kuunnella kerran jos toisenkin, kunnes naapurimme pisti lusikat jakoon miehensä kanssa. Vasta tämän jälkeen saimme nukkua yömme rauhassa.
 
Lapsuuden kokemuksia lukuunottamatta olen mielestäni kokenut suoranaista rasismia melko vähän, mikroaggressioita sen sijaan päivittäin. Sen sijaan, että toivotettaisiin päin naamaa minun esimerkiksi vieväni “vinot silmäni takaisin sinne mistä tulen” kysytäänkin alkuperästäni. Eihän minun piirteilläni varustettua henkilöä ole voitu tehdä pelkästään Pirjon ja Jorman geeneillä. Mukana on pakko olla ripaus eksotiikkaa muista maista.
 
Geneettistä taustaani arvuutellaan melkeinpä aina kun kyseessä on ihminen, jonka kanssa asioin ensimmäistä kertaa. Toisinaan se vaan oletetaan ja päätetään puolestani. Kirjaimellisesti jo ensi kättelyssä saatetaan kysyä mistä maasta olen kotoisin. Kulkiessani kotiin tuntematon ihminen voi tokaista ääneen, että ”kiinalaiset ovat rantautuneet näköjään näillekin nurkille”. Aivan kuin pääni yläpuolella leijuisi erinäisten Aasian maiden nimiä, joista valkoinen katsoja valitsee sen mieluisan. Kysyttäessä kotipaikkaani vastaan Jyväskylä, mutta yhtä hyvin voisin sanoa olevani kuusta, sillä kysyjän korvissa vastaus on yhtä käsittämätön. Hetken kiertelyn ja kaartelun, sekä monen vaivaantuneen hetken jälkeen kysyjä saa toivomansa vastauksen, eli pääsee geneettisen perimäni alkulähteille. Filippiinien mainitseminen selkeyttää vihdoin kaiken – eli minut – valkoisen katsojan silmissä. Keskustelua voidaan jatkaa, kun minut on saatu lokeroitua ei-suomalaiseksi ja valkoisen juttukaverin maailmassa kaikki käy taas järkeen.
 
Samaan aikaan olen siis suomalainen, filippiiniläinen, eurooppalainen, aasialainen, helsinkiläistynyt jyväskyläläinen, nainen, rodullistettu, ”eksoottinen”, kiinalainen, thaimaalainen, vietnamilainen, you name it. Aika paljon adjektiiveja kuvaamaan yhtä 161 cm pitkää, kohta 25-vuotiasta naista. Vaikka kuinka puhun Jyvääskylän murteella, ensimmäinen sanani oli kakka eikä suinkaan pinoy, enkä muutenkaan puhu tagalogia tai osaa luetella Filippiinien saaria tai presidenttejä, olen aina se toinen. Se ei-suomalainen, se ’kylläpä tyttö puhuu hyvin suomea”, se ”oletpa sä kyllä jännän näköinen, et taida olla Suomesta kotoisin?”, se ”miten sä olet päätynyt tänne, Suomeen?”. Olen juuri se, joka ei kuulu vielä 25 vuodenkaan jälkeen. Se ”samaa paskaa eri paketissa” kun korjaan että ei, kyse oli Filippiineistä eikä Kiinasta tai Vietnamista.
 
Mietin aika usein suhdettani Filippiineihin, enkä oikein vieläkään tiedä, millainen tämä suhde on – jos sellaista edes on. En ole käynyt Filippiineillä kuin tasan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kun olin raivostuttava kuusivuotias kiukuttelija, ja toisen kerran ollessani teiniangstinen 14-vuotias. Eli voisi siis sanoa, että sukuni tuolla maapallon toisella puolen on päässyt totta totisesti todistamaan kaksi elämäni huippukohtaa.
 
Toisin kuin voisi luulla, astuessani Filippiinien maaperälle ensimmäistä kertaa ei isoäitini suinkaan laskeutunut alas riisipelloilta, ottanut kasvojani kämmeniensä väliin, huokaissut ”you are with us now, my child” ja ojentanut minulle filippiinien kansallispukua puettavaksi. Sen sijaan äitiäni ja minua olivat vastassa tätini ja serkkuni, ja ensimmäisenä asiana taksiin istuessani tokaisin kulmat kurtussa serkulle, että puhu suomea.
 
Lapsena Filippiinit olivatkin minulle yhtä kuin pahanmakuisia karamellejä, riisipeltoja, puhveleita ja kiukuttelua, kun kukaan ei ymmärtänyt suomea. Kiukuttelin, kun ympärilläni puhuttiin tagalogia enkä ymmärtänyt mitään. Suutuin, kun en saanut juoda vesihanasta vettä, ottaa kokikseen jääpaloja tai ottaa katukoiraa mukaani Suomeen. Käyttäydyin siis pitkälti kuten hemmoteltu länsimaalainen kakara etelänlomalla. Kävellessäni äitini kanssa Manilan ostoskeskuksissa vaaleaa ihoani kummasteltiin ja ihmeteltiin, aivan kuten muitakin länsimaalaisia turisteja. Ainoana erona vain se, että tämän piti olla minun toinen kotini, eikä mikään turistikohde muiden joukossa. Se koti, minkä kulttuurista äitini aina puhui ja puhuu edelleen, kun emme ymmärrä toisiamme kulttuurierojen vuoksi. Se koti, mistä äitini aina puhui kun hän puhui lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Se koti minne äitini toivottiin palaavan, koska hän ei ollut suomalainen.
 
Ihmettelin joka kerta, kun sukulaiseni ja äitini kyselivät kumman maan kansalainen koin olevani. Sitä, etten kokenut olevani filippiiniläinen hämmästeltiin. Minun tuli olla ylpeä juuristani ja siitä, että olen filippiiniläinen, vaikkakin vain osaksi. Koin silti olevani pesunkestävä suomalainen, koska Suomi oli sitä minulle, mitä Filippiinit äidilleni. Olin elänyt osana suomalaista yhteiskuntaa ja päässyt nauttimaan länsimaalaisen ihmisen elämästä päiväkoteineen ja kouluineen. Heräsin jokaisena vuoden aamuna huoneestani Jyväskylässä ja menin kouluun opiskelemaan ja syömään ilmaista lounasta samalla, kun sukuni pallon toisella puolen kömpi hyttysverkkojen ja ilmastointilaitteiden alla nukkumaan.
 
Filippiinit olivat minulle kuin lomakohde, paitsi että suurin osa suvustani asuu siellä ja se on äitini kotimaa. Samaan aikaan minun toivottiin olevan ylpeä juuristani, kunhan vain muistaisin myös olla ylpeä eurooppalaisuudestani. Olinhan ”finoy”.
 
Seisoessani vieraalta tuntuvassa kulttuurissa sukulaisteni keskellä Filippiineillä, hehkuen kuin valkoinen A4 heidän rinnallaan, en voinut kuin palata tuntemaan juurettomuutta, toiseutta. En ole ikinä ollut osa filippiiniläistä yhteiskuntaa ja maailmaa, jota suurin osa suvustani on elänyt ja elää.
 
En ole kokenut siirtomaavallan vaikutusta Filippiineiltä käsin, vaan koen sen vasta Helsingissä. Hyödyn siitä kävelemällä halpavaateketjun kauppaan hypistelemään kehittyvissä maissa tuotettuja hepeneitä. En koe köyhien ja rikkaiden suuren kuilun vaikutusta rikollisuustilastoihin, joita vastaan uusin presidentti Duterte on sanonut rautanyrkkinsä kanssa taistelevan. Sen sijaan tuomitsen Duterten lausunnot ja toiminnan Helsingin kantakaupungin suojasta käsin. En tiedä miltä arki Filippiineillä tuntuu, koska en ole siellä kahta kertaa enempää käynyt. En juurikaan ymmärrä kieltä, jota äitini ja sukuni puhuu, sillä sen markkina-arvon katsotaan olevan globaalilla tasolla kuihtuva ja alkukantainen. Sinne minä olen liian suomalainen.
 
Ja Suomeen liian filippiiniläinen.

Lisää luettavaa