tavallisuuksia

Tavallisuuksia

Teksti: Katja Orpana
 
Näin juuri Q-teatterissa Saara Turusen ohjaaman ja kirjoittaman näytelmän Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta. Tänään istun bussissa Oulunkylästä keskustaan ja näytelmä tulvii mieleeni.
 
Tavallisuus kuvattuna vaikenemisena, ilon hiljentäjänä, selän kääntämisenä, tottelemisena, pakonomaisina liikkeinä kohti oikeanlaista olemista. Tulee mieleen Joensuu, kuinka meillä kaikilla oli ihan samanlaiset farkut (jos vain oli varaa) ja leikit. Kuinka parhaan ystäväni äidillä  oli tapana kommentoida meidän painomme muutoksia ja kuinka suuri tragedia oli, etteivät vanhempani päästäneet minua Nuorisotalon diskoon. Kuinka vuosiin en antanut itseni ihastua tyttöihin ja kuinka väitin kavereilleni, että paniikkikohtaukseni olivat migreeniä. Kuinka kirjoitin aina kännissä itselleni puhelimeen muistutuksia: lähde pois niin pian kuin pystyt; kuinka yökerhon tanssilattialla tanssivat vain tytöt, pojat istuivat tanssilattian reunalla ja katselivat. Ja muita sukupuolia ei ollutkaan.
 
Tavallisuuden aaveessa tavallisuus rakentuu normiksi, joko ääneensanotuksi tai niin ilmiselväksi, ettei sitä tarvitse nimetä. Äiti sanoo, että hänen toiveensa on ihan vain se, että elämä olisi tavallista. Hän valitsee tyttärelleen sievän mekon, johon tytär ei haluaisi pukeutua, mutta täytyyhän hänen, hän on tavallinen tyttö tavallisessa perheessä! Morsian, joka toivoo ”ihan tavalliset häät, joissa on rento tunnelma”, päätyy lopulta häpeämään pöydän alle. Kun aivan tavallinen (hetero)avioliitto on vaivaantunutta hiljaisuutta ja puheenaiheiden löytymättömyyttä, pakenee vaimo sudenhahmoisen, muille näkymättömän olennon seuraan.
 
Tavallisuus on absurdiuteen asti niin pakottavaa, ettei toisin osata toimia.
 
19 ensimmäistä vuotta elämästäni minun tavallisuuteni nimi oli Joensuu ja jollain lailla sitä se on sitä yhä. Joensuu-tavallisuus, sellaisena kuin se minulle näyttäytyy, ei tietenkään sellaisena kuin Joensuu on siellä elävien ihmisten arjessa, aamuissa ja askelissa, inhimillisinä kokemuksina; vaan tavallisuus normina, joka on niin absurdi, ettei sitä koskaan voi saavuttaa.
 
Joensuu-tavallisuus on sitä, että tytöillä on poikaystävät eivätkä poikaystävät tule tyttöjen juhliin. Se on järkevä työpaikka, jota ennen järkevät opinnot, jotka tulevat työllistämään. Ydinperhe valkoisessa kodissa, broileria illalliseksi, tyttöjen iltoja, poikien iltoja, yhteinen sukunimi (alunperin miehen), lapsia, mielellään tyttö ja poika, ehkä vielä koira, ja kauhistelua, loputtomasti kauhistelua. Poikkeavien, niiden, jotka näyttävät erilaisilta, tulevat muualta, haluavat elää toisin. Jotka eivät syö lihaa; jotka määritellään syntymässään sukupuoleen, joka ei ole oma; jotka kantavat huntua tai sinisiä hiuksia.
 
Tämä tavallisuus näyttäytyi (ja näyttäytyy) minulle ahdistavana, tukahduttavana, kiristävänä t-paitana, joka on aikaa sitten jäänyt liian pieneksi. Kommenttina, joka sanotaan hyvää tarkoittaen, mutta joka kuulostaa aina tältä: sinä olet erilainen, vääränlainen. En ole vieläkään oppinut, kuinka vastata näihin kommentteihin, sulan aina vaan möykyksi, joka tuntee itsekin olevansa epäonnistunut.
 
Tavallisuus on valtavirran hegemoniaa ja mölinää marginalisoitujen päälle. Näytelmässä natsitervehdyksestä paheksuva (nainen) saa kuulla, kuinka hän vain loukkaantuu turhasta ja kuinka kaikille olisi parempi, että hän pysyisi hiljaa. Tavallisuus on myös tätä: maahanmuuttajien pakottamista suoraan tv-lähetykseen syömään puuroa. Homojen hyväksymistä, kunhan he menevät naimisiin ja hankkivat lapsia, kuten kaikki kunnolliset ihmiset, eivätkä etsi anonyymiä seksiseuraa puistoista tai elä useiden kumppanien kanssa. Siskoni siilitukkaa epänaiselliseksi kommentoiva sukulainen ja oletus siitä, että oikea naiseus on aina tietynlaista. Valtavaa älämölöä suunnattuna siihen, joka uskaltaa sanoa, että teidän tavallisuutenne ei ole kaikkien tavallisuutta.
 
Joukossa, jossa tiedän eroavani muista, olevani joidenkin ominaisuuksien takia aina se outo, muovaan elämästäni niin ”tavallisen” kuin osaan. Kerron vain niistä puolista, jotka siihen sopivat: monogaminen parisuhde, kihlaus, arkipäivät, opinnot, kissa, Netflix. En sano ääneen, että tunnen ulkopuolisuutta, kun muut puhuvat lapsista ja olettavat, että niillä on aina äiti ja isä; kerron sen sijaan, että minäkin olen alkanut käydä salilla (hei, katsokaa kuinka normaali olen!).
 
Näytelmässä on kohtaus, jossa joukko ihmisiä seisoo bussipysäkillä etäällä toisistaan (totta kai, kysehän on suomalaisista). Eräs heistä aloittaa raivokkaan monologin siitä, kuinka toinen odottelija, huntupäinen nainen, saa hänen rahoillaan kauniit, kiiltävät lastenvaunut, miten hän oikein kehtaa tulla tänne. Muut odottelijat ovat hiljaa ja vaivaantuneita, lopulta jopa kääntävät selkänsä. Tavalliset, tolkun ihmiset, keskitien kulkijat. Toinen kohtaus, jossa joukko (oletettavasti) miehiä on viihteellä eli seisoskelee huoneessa puhumatta, jalka ehkä pienenpienesti musiikin tahtiin nykien, kulauttaen yhtäaikaisesti taskupullosta. Välissä joku huudahtaa: ai että! nyt nautitaan! Sitten kaikki paitsi yksi lähtevät. Tämä viimeinen juhlija antaakin musiikin viedä, kiemurrella hänen jäseniinsä, hän tanssii, vilkaisee välissä, ettei kukaan näe, sitten jatkaa, heiluu, pyörähtelee, iloitsee.
 
Minusta nämä kaksi kohtausta tiivistävät hyvin sen, millaista on Tavallisuuden aaveen tavallisuus ja tavallisuus myös sellaisena kuin minä sen usein näen: sitä, että erilaisuus karistetaan itsestä ja annetaan sen tulla esiin vain niinä hetkinä kun on yksin tai turvallisten ihmisten kanssa. Ja että ei-tavallisina pidetyt suljetaan ulos, saadaan joko hienovaraisesti tai kovakouraisesti tuntemaan sen, etteivät he kuulu. Että vain tietynlainen elämä on  kunnioitettavaa ja oikeanlaista. Että vain ne, jotka ovat tottuneet siihen, että heitä kuunnellaan, saavat puhua.
 
Mutta eihän se, että valkoisuutta, heteroutta, cis-sukupuolisuutta, vammattomuutta ja keskiluokkaisuutta pidetään normina, tarkoita, että vain ne olisivat tavallisia ominaisuuksia! Tavallisuuksia on niin valtavan monia, jokaisen maan, kaupungin, kadun ja ihmiselämänkin sisällä.

Lisää luettavaa