deittailu

Yllärigenitaaleja ja CIA-tason stalkkausta, eli: mitä olen oppinut deittailusta 2010-luvulla

Teksti ja kuvitus: Paula Hämäläinen
 
Deittailu. Tuo ihmisten välinen piinaavan hermostuttava ja usein kömpelö kanssakäyminen, joka saa hikikarpalot kainaloissa virtaamaan ja hormonit sinkoilemaan kuin vauhko pingispallo (vai olenko se vain minä).
 
Tuo sosiaalisten suhteiden ultimaattinen kliimaksi, jossa pariin tuntiin saa mahdutettua niin monta tuntemusta ja kysymystä. Kuinka olla avoin ja aito kuitenkaan ylijakamatta kaikkia kahtatoista neuroosiani, jotka varmasti paljastuttuaan puolen vuoden päästä ovat todella ihastuttavia ja persoonani ainutlaatuiseksi tekeviä, mutta ensitreffeillä ehkä liikaa? Miksi juuri tänään jalassani on nämä Prisman kahdeksan reikää ja pari pesussa lähtemättöntä menkkatahraa viime vuodelta sisältävät alushousut? Sanoiko se just että sananvapaus on sen mielestä kuollut…mä en pysty tähän. Kuinkakohan violetit hampaani ovat tällä hetkellä asteikolla 1-10? “Tulevaisuuden suunnitelmat”? No vittu en minä tiedä! Miksi se ei nauranut tälle jutulle? Miksi se nauroi tälle jutulle? Ei hitto, onko sillä jalassa purjehduskengät?
 
Panokset deittailussa ovat kovat. Treffeille lähdetään yleensä tavoitteena löytää joku, jonka kanssa olisi mukavaa ajanvietettä läiskytellä alastomia vartaloita yhteen, ja parhaassa tapauksessa jopa hommata vierekkäiset hautapaikat. No pressure hun, mutta tämä ilta SAATTAISI potentiaalisesti olla juuri se, joka muuttaa sellaisen mitättömän asian kuin koko loppuelämiemme suunnan.
 
Pariutumisen riitti ei koskaan ole ollut ihmisille helppoa hommaa (paitsi ehkä niinä muinaisina vekkuleina aikoina, kun käsite “suostumuksen antaminen” oli aivan liian progressiivista höpönlöpöä). Ennen vanhaan sai painia sellaisten kiperien kysymysten äärellä, kuin kuinka todistaa neitsyytensä hääyönä kun tuli vahingossa langettua torppari-Tarmon perunankyntämisen muovaamille käsivarsille, ja “ootko ihan varma Gertrud tästä hunajan ja ruokasoodan ehkäisytehosta?”.
 
Nykyään ei ole sen helpompaa. Jos Plato eläisi tänään, hän saattaisi pohtia sellaisi asioita, kuin mikä emoji kuvastaisi parhaiten huoletonta mutta kiinnostunutta olotilaani, olenko ällö roikkuja jos laitan tekstiviestiä kahtena päivänä putkeen, ja onko väärin nähdä seksiunta Juha Sipilästä.
 
Olen saanut kunnian olla osana treffikulttuuria niin Euroopassa kuin Itä-Aasiassakin, ja vaikka itse en ole deittailijana sieltä kaikkein aktiivisimmasta päästä, olen kuitenkin nähnyt, kokenut ja kuullut yhtä sun toista. Oma deittihistoriani perustuu heterosuhteisiin – eli toisin sanoen kaiken glamourin ja jännittävyyden kulminoitumaan – ja muunmuoassa nämä asiat olen vuosien varrella saanut ilon oppia:
 
Älä koskaan istu bussin takaosaan treffikumppanisi kanssa jollet ole valmis kohtaamaan seurauksia.
Sillä siellä tapahtuu pahoja asioita. Deittihistoriani perverssein kokemus on kun tyyppi, jonka kanssa romanttista kipinää oli tasan nolla prosenttia, päätti ottaa bussin kanssani kotiin ja takapenkillä istuessamme tarttui käteeni. Puolustuskyvyttömään, reidelläni lepuuttavaan käteeni. Kauhuissani en tiennyt mitä tehdä – käden pois vetäminen olisi ollut äärimmäisen kiusallista, mutta niin olisi ollut sen velttona paikalleen jättäminenkin, joten vaihtoehtojen ollessa vähissä pakotin itseni tarttumaan tyypin kätöseen. Siinä sitten köröteltiin käsi kädessä viisitoista minuuttia kuin ala-astelaiset luokkaretkellä konsanaan samalla kun sieluni teki hidasta ja tuskallista kuolemaa. Vinkki tuleville heiloilleni: kädestä pitäminen on kiva juttu jos välillämme on jonkin sortin intimiteettiä/seurustelemme/olemme jo nähneet toisemme alasti/olemme tukevassa humalassa. Olin välikohtauksesta niin järkyttynyt, että jäin bussiin vahingossa istumaan päätepysäkille saakka.
 
Jos deittisi ei tiedä, kuka Hillary Clinton on, ryystä juomasi ykkösellä alas ja juokse.
Nämä treffit olivat virhe, kaikkea hyvää sinulle.
 
Jos deittisi on puhunut viimeiset puoli tuntia itsestään, kulkurisielustaan, ja siitä kuinka hänestä koti ei ole missään vaan “kaikkialla”, ryystä juomasi ykkösellä alas ja juokse.
Toleranssini itseriittoisille, itsetietoisuudesta tiedottomille teeskentelijöille on nolla. Tai niin haluaisin uskotella – tosiasiassa olen purrut huulta, hymyillyt ja nauranut karmeille jutuille liian monta kertaa.
 
Henkilö, joka kommunikoi vain ja ainoastaan Snapchatin välityksellä, on deittimaailman ihmissontaa.
Snapchat on sosiaalisen median alamaailma, joka houkuttelee luokseen pervot, stalkkerit ja sitoutumiskammoiset fuckboyt, joiden hauraalle tunneälylle puhelimen muistiin jäävä viestihistoriakin on liikaa.
 
Mies, joka mainitsee kiinnostuksenkohteikseen partansa, kaljan kittauksen ja matkustelun on seurana luultavasti yhtä mielenkiintoinen kuin jukkapalmu.
Voit ennemmin ostaa sen jukkapalmun, josta luultavasti riittää seuraa pidemmäksi aikaa, ja joka myös on esteettisempi objekti makuuhuoneessasi.
 
Pahempaa kuin öykkärisovinisti on bourgeois-rationaalisessa maskuliinisuudessa kylpevä Pätijä McMiesselittäjä.
Pätijä lukee The Economistia ja fanittaa William Blakea ja Shakespearea. Pätijä käy teatterissa ja hänestä “fiksut naiset” eivät katso roskatelevisiota. Pätijä selittää sinulle, miksi Brexit oli itseasiassa järkevä ratkaisu. Pätijä kertoo huvittuneen säälivästi, kuinka naiivia on kannattaa sosialismia enää tänä päivänä. Pätijä kutsuu itseään leikkimielisen vaatimattomasti kirjallisuussnobiksi. Kysyttäessä hän ei tiedä, kuka on Toni Morrison. Pätijä puhuu päälle ja silloin kun on hiljaa ei kuuntele, vaan odottaa vuoroaan saada oma suunsa jälleen auki. Pätijä sanoo kannattavansa tasa-arvoa, mutta poliittinen korrektius, se on mennyt liian pitkälle.
 
Snäppi uudelle nettituttavuudelle jossa googlaat kyseisen tyypin nimeä ei välttämättä ole kaikista “hulvaton”.
Joskus unohdan, etteivät kaikki omaa näppärää huumorintajuani. Bannilistalle: stalkkerivitsit.
 
Ekoille treffeille sopimattomia aiheita: lapsuuden traumat, terapia, ärtyneen paksusuolen oireyhtymä, Harry Potter -fanitus jota demonstroidaan latomalla loitsujen nimiä.
Olen avoimuuden ja “ylijakamisen” (tämä on oikeasti termi jonka tuhnuiset, sulkeutuneet vanhemmat generaatiot ovat langettaneet millenniallisille) puolesta puhuja, ja valitettavasti suorastaan riemastun pahennuksen aiheuttamisesta, mutta ehkä joskus, joissain tilanteissa, voisin yrittää hillitä itseäni ja markkinoida niitä säkenöivempiä puoliani.
 
Jos päädyt humalassa ulkomailla tyypin kämpille älä vaadi tunnelmamusaksi suomiräppiä.
Meidän näkemyksemme ambienssistä eivät valitettavasti ole universaaleja.
 
Älä tuhlaa aikaa tyyppiin, jonka seksuaaliseen CV:seen ei kuulu cunnilingus.
Vagina on cisheteroseksirintamalla kärsinyt aivan liian pitkään huonosta maineesta, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin. On pöyristyttävää, kuinka moni mies tänäkään päivänä ei kykene ajattelemaan heppiään pidemmälle – kirjaimellisesti. Turha puhua tasa-arvosta, ellei se tarkoita sitä, että kaikilla on tasapuolisesti pää jalkojen välissä ja niskat jumissa #cunnilingusrevolution.
 
Älä ghostaa.
Ghostaus, eli kuin tuhka tuuleen/pieru Saharaan häviäminen, on meille sitä mitä tarrakukkarot olivat 90-luvulle: suuri vitsaus. Jokainen tietää, miltä tuntuu, kun ihminen, jonka kanssa oli kivaa ja jolle jaoit pari sydämesi salaisuutta ei vastaakkaan “nähtäisiinkö uudestaan” viestiin. Koskaan. Ghostaus ei ole vain henkisesti yläasteikäisten fuckboyden monopoli, vaan sitä todistetusti harjoittavat myös feministeiksi itseään kutsuvat vasemmistoaktivistit. Asetu siis itse sen yläpuolelle, ja kerro henkilölle suoraan, mikäli et halua enää nähdä romanttisissa merkeissä. “Oltaisiinko vain ystäviä” on klisee ja usein vale, mutta 100% tapauksista siitä jää parempi maku suuhun, kuin Whatsappin uumenissa kaikuva hiljaisuus.
 
Ja sitten loppuun vielä itsestäänselvä, mutta se kaikista tärkein oppi:
 
Ole oma itsesi. Tunteva, välittävä, haavoittuva, mielipiteensä ääneen sanova sellainen.
 
Kuten minua viisaammat ovat sen todenneet, äärimmäinen ”chilleys” ja välinpitämättömyyteen pyrkiminen aikamme trendivaatimuksina ovat hanurista ja vahingollisia. Ole rehellinen itsellesi ja muille siitä, mitä haluat ja mikä tekee sinut onnelliseksi. Jos joku siitä peljästyy ja ottaa jalat alleen (tai muuttuu haamuksi) – anti hänen mennä. Elämä on lyhyt ja maailma täynnä hyviä tyyppejä, joiden ensimmäinen impulssi kun joku kysyy ”mitä kuuluu?” ei ole lähettää huonosti valaistua kikkelikuvaa. Skål sille.
 

Lisää luettavaa