pc

Poliittinen korrektius on tehnyt huumorista parempaa

Teksti: Paula Hämäläinen
 
“PC-kulttuuri on tappanut komiikan.”
 
“Millekään ei saa enää nauraa.”
 
Jos on ollut elossa viimeiset viisi vuotta, ei voi olla ollut törmäämättä edeltäviin väitteisiin.
 
“PC”:llä viitataan poliittiseen korrektiuteen, eli kielenkäytön tai toiminnan tapaan, joka pyrkii olemaan loukkaamatta ketään. Wikipedia jatkaa: “Se on sellaisen kielenkäytön tai toiminnan välttämistä, jonka koetaan sulkevan pois, loukkaavan tai syrjivän ihmisryhmiä, joiden katsotaan olevan sosiaalisesti epäedullisessa tai syrjityssä asemassa.”
 
Objektiivisesti tarkasteltuna kyseinen kuvaus tuskin aiheuttaisi yhtään kenessäkään vastareaktiota. Paatuneinkin oikeistoliberaali varmasti haluaisi julkisesti allekirjoittaa väitteen, jonka mukaan toiminta, joka syrjii heikompia, on väärin. Silti poliittista korrektiutta parjataan ja halveksutaan valtavalla voimalla molemmilla ideologisen kentän laidoilla. Erityisesti sitä pelätään komediapiireissä, joiden tunnetuimmat naamat ovat usein poliittisesti vasemmalle suuntautuneita eivätkä mitään alt-right-natseja, joilta voisi odottaa PC-kulttuurin kieltämisen. Miksi näin on?
 
Komedialla on valtavasti eri muotoja, mutta tässä artikkelissa keskityn valtavirtaiseen stand-up- ja televisiokomediaan. Valtavirtaviihde lähti nousukiitoon ja maailmanvalloitukseen 1950-luvun Yhdysvalloista television yleistymisen myötä, ja siitä lähtien sitä ovat dominoineet – yleensä valkoiset ja keskiluokkaiset – cisheteromiehet. Tämän mainitseminen on erityisen tärkeää siksi, että kun jokin homogeeninen ryhmä muodostaa tietylle alalle hegemonian, määrittelee se sen säännöt ja normit. Vuosikymmenten ajan komediapiireissä on saanut nauraa naisille, vähemmistöille ja seksuaaliselle väkivallalle. Eikä se ole järin shokeeraavaa – kun kaikki valtaapitävät tyypit omalla alallasi näyttävät, kuulostavat ja toimivat kuin sinä, vääristyy siinä käsitys todellisuudesta, siitä, mille ei ole hyväksyttävää nauraa ja miksi. Komedista tulee yksi iso locker room.
 
Miksi sitten usein ne varsin vasemmistolaisetkin, syrjintää vastustavaa komiikkaa tehneet hemmot Jerry Seinfeldistä Dave Chappelleen haistattavat paskat poliittiselle korrektiudelle ja kokevat tarpeelliseksi heittää herjaa esimerkiksi naisista tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä?
 
Väitän, että yksi keskeinen syy on toksinen maskuliinisuus. Se tarkoittaa sellaisia maskuliinisina pidettyjä tapoja ja piirteitä kuten väkivaltaisuutta, tunteettomuutta ja seksuaalista aggressiivisuutta, jotka nähdään osana sosiaalisesti konstruktoitua “miehuutta”. Ja johon kuuluu mm. sellainen ajanviete, kuin äijien kesken yhdessä härskien vitsien kertominen. Johon perustuu iso osa basic mieskoomikoiden seteistä.
 
Jantso Jokelin kirjoitti vuonna 2015 Hesarissa, että suomalaisten pitäisi opetella harrastamaan törkeää huumoria.
 
Hän toteaa, etteivät ihmiset ymmärrä huumoria enää. Sananvapaus on riistetty, kaikkea sensuroidaan ja kukaan ei osaa ottaa rennosti. Tämän mielipiteen tuntuu tänäpäivänä jakavan moni. Vastuussa tästä ovat naiset, opiskelijat, ja esimerkiksi eräs erityisen huumoriton ryhmä nimeltä feministit, sillä he eivät vitsejä ymmärrä – tai halua ymmärtää. Jokelin demonstroi omakohtaisella traumaattisella kokemuksellaan: “Baaripöydässä keskustellaan feminismistä. Heitän sekaan vitsin, jonka olen kuullut äskettäin: Mistä tietää, että E.T. on feministi? – No sehän on ihan sen näköinenkin. Eräs seurueesta kutsuu minua kovaan ääneen kusipääksi ja kieltäytyy puhumasta minulle.”
 
Jos Jantso Jokelin olisi harrastanut minimaalisen määrän itsetutkiskelua, hän olisi saattanut tulla siihen tulokseen, ettei kyse ole siitä, etteikö feministeillä olisi kykyä nauraa vitseille itsestään, vaan siitä, että kyseessä oli todella köykäinen läppä. Avataanpa hieman, miksi näin on:
 
Huumorissa yleensä naurattaa punchlinen yllättävyys ja todenmukaisuus – jonkun sellaisen totuuden löytäminen, jonka kaikki tiedostamme, mutta josta emme puhu. Nyt käsi ylös, kuka ei joskus olisi kuullut vitsiä, jossa feministi ja epämiellyttävä ulkonäkö liitetään toisiinsa? Virtuaalinen silmäni kertoo, ettei yhtään kättä ole pystyssä. Niinpä. Kyseessä ei siis ole mikään freesi kutkuttava huomio, vaan iänikuinen väsynyt ja laiska vitsi. Joka kaiken kukkuraksi on epätosi. Jos tippaakaan seuraat mediaa ja poistut silloin tällöin kotoasi ja puhut ihmisten kanssa, tiedät, että feministejä on kaikennäköisiä ja kokoisia. Tämän kaiken valossa voimme siis varsin objektiivisesti todeta, että vitsi oli huono.
 
Kun valkoinen heteromies, joka historiallisesti ja yhä tänäkin päivänä nauttii suurinta mahdollista etuoikeutusta maailmassamme, vitsailee feminismistä, liikkeestä, joka sadan vuoden jälkeenkin päivittäin taistelee oikeutensa olla olemassa puolesta, ei valtarakennelma horju mihinkään suuntaan. Päinvastoin, se vain vahvenee entisestään.
 
Ymmärrän tiettyyn pisteeseen asti sen, että kun köörillinen jannuja tulee yhteen, siellä toksisen maskuliinisuuden kyllästämissä löylyhuuruissa saunan lauteilla on turvallinen tila avautua tyttöystävän vittumaisuudesta ja siitä, miten naiset nykyään meikkaavat vääränlaisesti ja ottavat liikaa selfieitä. Mutta sitten Pena saa idean alkaa stand-up-koomikoksi, ja keikalle hänet ottaa hänen manageriystävänsä Jarmo, jonka mielestä Pena on tietysti ihan hillittömän hauska, ja Jarmon suosituksesta kanavalla töissä oleva Tarmo palkkaa Penan tekemään komediaa televisioon. Televisiossa Pena kertoo seksistisen läpän, joka saa aikaan somekohun, ja Pena kiroaa poliittisen korrektiuden ja toteaa ettei maassamme saa enää edes vitsejä kertoa. Tarmosta ja Jarmosta vitsi ei koskaan ollut seksistinen vaan edgy, ja koska heidän piireissään ei valta-asemissa ole naisia tai muita kuin miehiä, muodostui sokea piste seksismille.
 
Ja tässä on ongelman ydin. Poliittinen korrektius ei ole uhka huumorille, mutta se kitkee tietynlaiset vitsit jätesäkkiin kuin rikkaruohot. Vitsit, jotka olisi alunperinkin pitänyt jättää sinne saunanlauteille.
 
Toinen merkittävä syy sille, miksi koomikot eivät ymmärrä tai allekirjoita poliittisen korrektiuden merkitystä, on valkoisuus.
 
Tarkastellaanpa asiaa Suomen kontekstissa. Suomalainen viihdeteollisuus ja komedia on aina ollut hyvin, hyvin, hyvin valkoista. Se on aina myös pitänyt sisällään hyvin rasistista “viihdettä”. Minun on yhä vaikea uskoa, että vuonna 2004 esitetty Noriko Show on oikea juttu, eikä vain hämmentävä uni. Koko kansan suosituimmassa viihdeohjelmassa Putouksessa rasismia on viljelty milloin missäkin sketsihahmossa, ja vuonna 2015 näyttelijä Iina Kuustonen esitti räppäri Nicki Minajia blackfacessa Kingi-ohjelmassa.
 
Tätä viihdettä ovat käsikirjoittaneet, tuottaneet ja näytelleet eivät persut tai hommafoorumilaiset, vaan oletettavasti vasemmalle nojaavat, arvoliberaalit “hyvikset”. En usko, että kukaan on tarkoituksella halunnut loukata tai toimia rasistisesti, mutta kuten seksisminkin kanssa: kun liian samankaltainen demografinen ryhmä on valta-asemissa vuosikymmenestä toiseen, muodostuu sokeita pisteitä. Valkoisuus on yksi hyvin iso sellainen. Ryhmässä yksinomaan valkoisia suomalaisia ei kukaan tajua, että on “valkoinen” – yksinkertaisesti on vain olemassa. Kuten mieskään ei välttämättä ajattele itseään sukupuolensa kautta, vaan ihmisenä. Tällöin usein muodostuu harha siitä, että ihmiset, jotka viihdettä vastaanottavat, edustaisivat tätä samaa homogeenistä ryhmää. Ja näinhän ei asia tietysti ole.
 
Elämme onneksi maassa, jossa sananvapaus kukoistaa väitti kuka mitä tahansa. Toisin kuin monet komedian patriarkat väittävät, mistä tahansa voi vitsailla – poliisi ei tule hakemaan ja nakkaa käsirautoihin. Tämä oikeus on sinulle, kuten meille kaikille, taattu. Mutta toisin kuin ennen, enää ei kukaan takaa oikeuttasi kertoa näitä vitsejä missä tahansa viestimessä, saati positiivista vastaanottoa. Tämä johtuu siitä, että yhteiskunta edistyy ja tasapuolistuu, ja sen myötä myös huumori ja sen toimijat ja gatekeeperit. Cisheteromiehet, jotka ennen nauttivat täydellistä tyranniaa komediamaailmassa, joutuvat nyt tekemään tilaa ryhmille, joiden kustannuksella on tähän asti vain naureskeltu.
 
Se miten tähän suhtautuu, on jokaisesta itsestään kiinni. Voi kirkua poliittisen korrektiuden kamaluutta, tai käyttää omaa etuoikeutettua asemaa hyväkseen, ja yrittää tehdä pilaa jostain, jonka nahan alle on vaikea päästä.
 
Kirjoitin ensimmäisen version tästä jutusta kolme vuotta sitten, jolloin tässä kohtaa käytin Louis C.K.:tä loistavana esimerkkinä siitä, kuinka valkoinen heteromieskin voi tehdä vitsejä aiheista sukupuoli ja rotu, mutta niin, että pilkka osuu aina valtaapitävien nilkkaan. Tiedämme varmasti kaikki, mitä sen jälkeen on tapahtunut. Louis C.K.-paljastusten käsittely on ollut itselleni ajoittain vaikeaa, sillä hän on ollut komediaidolini liki kymmenen vuotta – sellainen tyyppi, joka ymmärtää valtarakenteita ja yhteiskuntamme, kulttuurimme ja ihmisyyden pienen pieniä nyansseja, ja osaa tehdä niistä loistavia havaintoja. Ja sitten mennä kotiin ja ahdistella naisia seksuaalisesti oman valta-asemansa mahdollistamana. Mitä tästä voimme oppia on ehkä se, että ketään “hyvistäkään” ei kannata nostaa idoliasemaan, joka tekee hänestä immuunin kritiikille. Toiseksi, vaikka mieskoomikot jotka tunnustavat etuoikeutensa ja tekevät niistä pilaa ansaitsevat arvostuksemme, ehkä vieläkin tärkeämpää olisi keskittyä siihen, että sinne arvostettujen tyyppien joukkoon nousee muunkinlaisia naamoja.
 
*
 
En halua kuulostaa moralistiselta, sillä kaiken tämän keskellä olemme oman viallisen maailmamme tuotteita. Me kaikki mokaamme ja käytämme joskus sanoja tai teemme tekoja, jotka ovat menneet oman sokean pisteemme ohi, ja loukkaavat. En siis usko, että kenenkään päätä pitäisi tästä laittaa giljotiiniin, sillä mokailut ovat osa ihmisyyttä ja niistä halutessaan oppii. Kulttuuri, jossa ei ole varaa virheille on pelottava, ja ehkä siitä osittain johtuu vastustus poliittista korrektiutta vastaan – pelko oman virheellisyytensä näkyvyydestä, etenkin jos on aina ollut asemassa, jossa nauttii valtaa ja arvostusta. Lisäksi tässä ääri-individualistisessa kulttuurissamme moni karsastaa ajatusta, että joku voisi kertoa minulle, mitä minä saan ja en saa sanoa. Harva ihminen pitää siitä, että oma valta murenee. Mutta sen kanssa on ihan pakko oppia elämään, jos haluaa liikkua kohti yhdenvertaisuutta.
 
Ehkei meidän ylipäätään pitäisi puhua poliittisesta korrektiudesta. Kyse on kuitenkin loppupeleissä vain toisten ihmisten huomioonottamisesta ja kyvystä asettaa itsensä toisen saappaisiin – siis empatiasta ja myötätunnosta. Kyvystä ajatella uudelleen kieltämme ja tapojamme. Jos ajatus tästä aiheuttaa ahdistusta sananvapaudesta tai teränsä menettäneestä komiikasta, ei vika ole kulttuurissamme, vaan omassa mielikuvituksessa.
 
Huumoriin ei ole kenelläkään yksinoikeutta. Se on voimaannuttavaa ja yhdistävää, ja sillä on mieletön henkinen, sosiaalinen ja poliittinen voima. Se auttaa vaikeiden, traumaattisten ja häpeällisten asioiden ylipääsyssä. Se on sorrettujen ja alistettujen ryhmien ase valtaapitäviä ja tukahduttavia normeja vastaan. Huumori on selviytymismekanismi ja todellista taikaa.
 
Se on myös äärimmäinen taitolaji, joka vaatii nyanssien ja yhteiskuntajärjestelmän ymmärtämistä. Vastoin dominoivaa diskurssia, väittäisin, että elämme juuri nyt huumorin mehukkaimpaa aikakautta. Aikakautta, jolloin komediakentän traditionaaliset toimijat ja punchlinet saavat väistyä uusien tuoreiden näkemysten tieltä. Lavoille ja ruutuun nousee tyyppejä, jotka haastavat käsityksiämme rodusta, luokasta, sukupuolesta, mielenterveydestä, seksistä ja seksuaalisesta suuntautumisesta.
 
Onneksi niin.
 

(Osia artikkelista julkaistu alunperin sittemmin kuopatussa Subway to Venus -blogissa)

Lisää luettavaa