2017_header

Canth listaa: vuoden 2017 parhaat (+ odotetuimmat 2018)

Teksti: Toimitus
Kuva: Cannes Film Festival
 
Koska miksei vuosikatsausta voisi tehdä helmikuun lopussa?
 
BEST OF 2017 CANTH EDITION
 
ELOKUVAT

The Florida Project
Vuoden kaunein ja raastavin elokuva. The Florida Project on Tangerinen ohjanneen Sean Bakerin uusin indie, joka kertoo Floridan Disneylandin laidan halpamotellien elämästä lasten näkökulmasta. Se on sydäntäsärkevä kuvaus köyhyydestä, selviytymisestä, rakkaudesta ja elämänilosta aivan unelmien huvipuiston kupeessa. Pääosien h-u-i-k-e-a-t näyttelijät ovat amatöörejä, jotka Baker löysi mm. instagramista. Mikään sanomani ei tee tälle elokuvalle tarpeeksi oikeutta – jos mahdollista, katsokaa se itse (kertoo muuten taas paljon elokuvateollisuuden elitismistä, ettei The Florida Project saanut parhaan elokuvan ehdokkuutta Oscareissa tai BAFTA:ssa, vaikka se on niiiin paljon parempi, kuin esimerkiksi Three Billboards).
 
Isäni Toni Erdmann
Isäni Toni Erdmann tuli teattereihin oikeasti vuoden 2016 lopulla, mutta koska se ei päässyt edelliseen vuosikatselmaan, haluan puhua siitä nyt. Tämä kolmetuntinen jättiläinen kipusi heti lempileffojeni kärkeen – se on sellainen elokuva, jonka itse haluaisin tehdä. Maren Aden ohjaama ja käsikirjoittama tarina kertoo saksalaisesta isästä ja tyttärestä, jotka vuosien varrella ovat etääntyneet toisistaan, niin kuin perheissä yleensä on tapana, ja jotka isän omituisen huumorintajun vuoksi löytävät toisensa jälleen. Elokuva on outo, hauska, ja odottamattomalla tavalla hyvin koskettava.
 
Thor: Ragnarök
En oikeasti ole mikään superhero-leffatyyppi eikä kauheasti kiinnosta Marvel tai DC, mutta koko vuotena 2017 en nauranut minkään leffan aikana niin paljon ääneen, kuin tässä. Mikä ENTERTAINMENT PLÄJÄYS.
 
Paddington 2
Paddington on lempiasioideni top…ehkä vitosessa. Siinä on kaikkea: todellisuuttaan paljon säkenöivämpi ja fiinimpi Lontoo, puhuva ylisöpö nallekarhu ja tässä jatko-osassa Hugh Grant noin kymmenessä eri kostyymissa. Mitä muuta sitä elämältään kaipaa, saanen kysyä.
 
Get Out
Herkkäsieluisena en kuulu kauhuelokuvien ystäviin, paitsi jos kyseessä on Jordan Peelen ohjaama yhteiskuntakriittinen teos, jonka kauhu kumpuaa valkoisesta ylivallan hirvittävyydestä. Lisäksi täytyy mainita Daniel Kaluuyan näyttelijäsuoritus, joka oli upea.
 
Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset
Hannaleena Haurun ensimmäinen pitkä ohjaus on täynnä nuoruuden kapinaa ja ihanan absurdia surrealismia. Unenomainen, supertyylikäs kesämaailma imaisee täysillä mukaansa ja muistuttaa miltä se teini-iän tunnemeressä kahlaaminen ja luoviminen tuntuikaan – niin hyvässä kuin pahassa. All the feels!

 
TV-SARJAT

The Handmaid’s Tale
Televisioadaptaatio toi Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan dystopian kammottavuuden uudelle tasolle. Pidin paljon siitä, miten tarina oltiin dramatisoitu ja siihen tuotu kirjasta poikkeavia elementtejä (ohjaaja Reed Moreno on muuten niin cool), ja erityisesti musiikin käyttö oli mielestäni todella vaikuttavaa. Sekä Elisabeth Mossin näyttelijäntyö. Vaikka Gileadin maailma on todella ahdistava, tunsin kuitenkin sarjaa katsoessa voimaantumisen tunteita useampaankin otteeseen. Innolla jään odottamaan toista kautta.
 
Big Little Lies
Tässä on niin monta asiaa, joiden parissa vietän aikaani mieluusti: kalifornialaiset pikkukaupungit, perhe-elämän kieroutuneisuudet, ja ikoniset Nicole Kidman ja Reese Witherspoon, joita rakastan. Ja iiiihana Zoë Kravitz. Tosin täytyy myöntää, että pari ensimmäistä jaksoa mietin, että koska tässä oikein rupeaa tapahtumaan, mutta viimeisen jakson tykitys oli niin palkitsevaa, että päässäni räjähti.
 
Alias Grace
Alias Grace on tämän vuoden toinen Margaret Atwood adaptaatio, jonka pariin päädyin Omaa luokkaa -podcastin suosituksen kautta. Olen tästä hyvin iloinen, sillä tässä minisarjassa oli jotain todella mukaansa imaisevaa ja kiehtovaa. Se kertoo irlantilaisesta teinitytöstä/naisesta, riippuen missä kohdin tarinaa mennään, nimeltä Grace, joka on tuomittuna kahden ihmisen murhasta, mutta väittää, ettei muista tapahtumasta mitään. Gracen mieltä yrittää sorkkia Dr. Jordan, joka on palkattu todistamaan Gracen syyntakeettomuus. Tässäkin sarjassa on ihan huikea lopetusjakso.
 
The End of the F***ing World
Netflixiin katseltaviin tullut brittituotanto on niin kiehtova, että koko kausi oli pakko bingetä yhdeltä istumalta – tai siinä vain kävi niin. Sarjakuvaan perustuvan tarinan lähtöasetelma ei ole se tavallisin: Black Mirroristakin tutun Alex Lawtherin esittämä 17-vuotias James uskoo olevansa tappamisenhimoinen psykopaatti, ja päätyy roadtripille/karkumatkalle ahdistavien kotiolojen kovettaman Alyssan (Jessica Barden) kanssa, jonka hän suunnittelee murhaavansa heti kun sopiva aika koittaa. Synkistä aiheista huolimatta sarjan pohjavire on ihanan vitsikäs. Musta huumori, maailman upein soundtrack ja musiikin käyttö, kuumottava äänisuunnittelu, puvustus ja lavastus (Alyssan tyyli! <3), niin ja ne eeppiset True Detectiven henkiset jenkkimaisemat! Sata syytä katsoa (kaikki jaksot kerralla putkeen).
 
KIRJAT

Roxane Gay – Hunger: A Memoir of (My) Body
Tästä kirjasta tuntuisi melkein väärältä sanoa, että se oli tosi hyvä. Roxane Gayn autobiografia omasta ylipainoisesta kehostaan on vääryyttä täynnä oleva, ahdistava, ja surullinen kertomus ihmisten julmuudesta toisiaan kohtaan. Se on kirja, joka ihan kaikkien pitäisi lukea. Sillä kaiken tuskan keskeltä paistaa paitsi Gayn kaunis ja haavoittuva tapa kirjoittaa, myös rankka opetus siitä, että muille kannattaa olla aina lempeä, sillä koskaan ei tiedä, millaisia haavoja kukin sisällään kantaa.
 
Angie Thomas – The Hate U Give
Tämä nuortenkirja mullisti vuoden 2017, ja se taisi saada Goodreadsilta koko vuoden parhaat arvostelutkin. The Hate U Give eli THUG kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka todistaa vierestä kuinka hänen hyvä, aseistamaton ystävänsa ammutaan kuoliaaksi poliisin toimesta. Kuulostaa niin kovin tutulta. Ja juuri ajankohtaisuus tekee kirjasta niin tärkeän, mutta myös synkän – Starrin ja Khalilin tarina ei ole fiktiota, vaan totisinta totta nykypäivän Amerikassa.
 
Liv Strömquist – Prinssi Charlesin tunne
Tämä sarjakuva-albumi julkaistiin ruotsiksi jo vuonna 2010, mutta koska se suomennettiin viime vuonna otan sen mukaan tähän listaan. Lyhyesti ja ytimekkäästi: hauskin ja täysin nappiin menevin sosiokulttuurinen analyysi heterosuhteiden, toksisen maskuliinisuuden ja rakkauden kämäsyydestä.
 
Koko Hubara – Ruskeat Tytöt
Muistan, kun Koko Hubaran blogissa oli vain yksi postaus, ja sen luettuani kelasin että wow, no nyt alkaa Suomessa tapahtumaan. Enkä ollut väärässä. Väittäisin, että Ruskeat Tytöt on kehittänyt suomalaista keskustelua rodullistamisesta ja rasismista enemmän, kuin mikään muu koko omana elinaikanani. Puhumattakaan siitä, että sen myötä varmasti moni ruskea tyttö on kokenut olevansa vähemmän yksin.
 
PODCASTIT

Omaa luokkaa
Kailottelin Twitterissä suomalaisten podcastien perään, ja minulle suositeltiin Omaa luokkaa…ta (miten suomi taipuu?), josta tulikin nopeasti yksi suosikeistani. Taija Roihan ja Mia Haglundin hostaama podcast “feminismistä, yhteiskunnasta, kulttuurista, ja kaikesta siitä mikä meitä kiinnostaa” on fiksu ja lämmin juttutuokio, joka on piristänyt monia työmatkojani.
 
The Daily
Michael Barbaron ääni on tätä nykyä minulle yhtä kuin aamuiset kävelyt metroasemalle, minkä vuoksi en voi kuunnella The Dailyä vapaa-ajallani, sillä triggeröidyn liikaa. Se on kuitenkin hyvä jokapäiväinen n. puolituntinen, joka tankkaa USA:n viimeisimmät puheenaiheet ja uutiset ihmiskeskeisellä ja selkeällä tavalla.
 
Hilla ja Inari
Kuuntelen aika paljon amerikkalaisia podcasteja, ja sitten kun niihin palaa käämi (mikä on usein) on ihana kuunnella suomalaisia podeja, kuten Hillaa ja Inaria, jotka pitävät sisällään ihanaa meditatiivista syvällistä keskustelua – miksi jenkkipodeissa aina huudetaan??
 
This American Life
Yhä edelleen ykköseni. Tässä yhdistyy kaikki mitä rakastan – amerikkalaiset pikkukylät, ihmiskohtalot ja sosiopoliittiset teemat. Uusin jakso oli tosi hyvä, muita lemppareitani ovat esimerkiksi Dr. Gilmer and Mr. Hyde, The Ghost Of Bobby Dunbar, ja Three Miles.
 
PETTYMYKSET

Game Of Thronesin 7. kausi
Olen ollut GOT:n suuri fani kaikki kuusi kautta, joten raskain sydämin joudun sanomaan, että 7. kausi oli aika pyllystä. Siitä puuttui GOT:ille olennainen mysteerin ja ennalta-arvaamattomuuden tunne: nyt tuntui, että jokaista juonenkäännettä osasi odottaa etukäteen, puhumattakaan jättimäisistä aikahypyistä, joista tuli kiireen tuntu. Toivottavasti 8. ja viimeinen kausi pystyy parempaan.
 
Master Of Nonen 2. kausi
Vannon, että kirjoitin tämän ylös ennen, kuin Aziz Ansarin kyseenalainen seksuaalinen käytös oli tullut julkisuuteen. En pureudu siihen nyt (koska siitä voisi kirjoittaa oman juttunsa), vaikkakin kritiikkini ehkä loppujen lopuksi kietoutuu siihen. 2. kausi sai osakseen paljon hehkutusta, ja pidin siitä minäkin – erityisesti I Love New York ja Lena Waithen Thanksgiving jaksot olivat hienoa televisiota. Minulla on kuitenkin iso pet peeve, ja se on miesten kirjoittamat ”quirky girl” naishahmot. En vaan kestä. Jo Rachel ärsytti minua, mutta erityisesti tämän kauden naispääosa Francesca oli sietämätön. “Quirky girl” on söpöllä tavalla ~outo~ muttei oikeasti omaa mitään negatiivisia piirteitä, hän nauraa kaikelle, mitä miesprotagonisti sanoo, ja on tietysti jumalaisen kaunis. Francesca on täydellinen Euro pixie dream girl trope, jonka ainoa persoonallisuuden piirre tuntui olevan hänen mieltymyksensä pastaan ja matkakokoisiin saippuoihin. Kohtaus, jossa Dev ja Francesca tanssivat italialaisen elokuvamusiikin soidessa Devin kämpillä oli niin cringe, etten voinut katsoa kuin sormieni läpi.
 
TYYPIT

Munroe Bergdorf
Brittiläinen malli ja transaktivisti, joka joutui median ryöpytykseen tänä vuonna puhuessaan sosiaalisessa mediassa rasismista ja siitä, kuinka kaikki valkoiset ihmiset ovat siihen osallisia/hyötyvät siitä rakenteellisesti. Tämän postauksen seurauksena L’Oreal päätti erottaa Bergdorfin kampanjastaan, joka ironista kyllä, oli julistavinaan monimuotoisuutta. Koska ihmiset ovat perseestä, sai hän niskaansa kasan sontaa, mutta myös loi näkyvyyttä tärkeälle aiheelle. Munroe on inspiroiva tyyppi, ja häntä voi seurata esim. Instassa ja Twitterissä.
 
Woke Charlotte
Numero yksi problematic faveni eli Sinkkuelämään Charlotte York Goldenblattista Instagramin parhaan tilin ansiosta kuorioutunut uusi 2010-luvun sosiaalisesti progressiivinen versio, Charlotte York Wokenblatt. Jos tämä kaikki kuulosti korvaasi siansaksalta, niin siirry eteenpäin.
 

Sohvisten Marja ja Eija
Sohvaperunoissa on hirveästi tyyppejä, jotka voisi listata tähän, mutta omat ihan all-time-favet ovat ranualaiset Marja ja Eija, joilla läppä lentää taukoamatta, mutta ilme pysyy aina peruslukemilla. Äiti-tytär-suhde- ja elämänasenne-goals.

 
ILMIÖT

#MeToo
Tulevaisuudessa ehkä muistellaan missä olit silloin, kun syytökset Harvey Weinsteiniä kohtaan tulivat julki. Itse luin Ronan Farrowin jutun New Yorkerista matkalla töihin, ja kun astuin ulos tubesta oli minulla todella vihainen ja epätodellinen olo. Jos et muuten vielä ole lukenut Farrowin juttua tai sen selkäpiitä karmivia jatko-osia Weinsteinin vakoojista ja salassapitosopimuksista, tee se heti. Syksyn ja talven ajan olen myhäillen seurannut, kuinka hyväksikäyttäjämiehet yksi toisensa jälkeen kaatuvat. Olen aivan helvetin kyllästynyt siihen, että miehet joilla on valtaa käyttävät sitä väärin ilman minkäänlaisia seurauksia. Ne ajat ovat toivottavasti tulossa päätökseen, ja tästä alkaa uusi aika, jolloin naisia ja muita hyväksikäytettyjä kuunnellaan.
 
Cat Person -novelli
Yhden viikonlopun ja sitä seuraavan viikon tämä novelli oli internetissä KAIKKIALLA. Se on myös New Yorkerin vuoden 2017 toiseksi luetuin juttu. Cat Person on fiktiivinen, mutta creepyn todentuntuinen, novelli siitä, kuinka deittailu voi mennä hyvin pieleen, ja kuinka paljon tai vähän lopulta tunnemme ihmisiä, joiden sänkyyn päädymme.
 
 
Näitä odotamme tältä vuodelta:
 
A Fantastic Woman (elokuva)
120 bpm (elokuva)
Hölmö nuori sydän (elokuva)
Not That Bad – Roxane Gay (kirja)
Feel Free – Zadie Smith (kirja)
Harryn ja Meghanin häät (kemut)
Black Panther (elokuva)
Isle Of Dogs (elokuva)

Lisää luettavaa