lyhari_header

Kuinka tehdä lyhytelokuva

Teksti: Paula Hämäläinen
 
Elokuvan tekeminen käsitteenä on aina tuntunut jotenkin elitistiseltä ja tavoittelemattomalta. Leffoja tekevät rikkaat, hyvin verkostoidut, valkoiset itsevarmat miehet, tai ne kaksi onnekasta jotka ovat päässeet sisään Aallon elokuvalinjalle.
 
Siksi monelle ei koskaan tule mieleenkään, että minäkin voisin olla elokuvantekijä. Siltä minustakin tuntui lähes koko elämäni, ja tuntuu yhä usein. Mikä on harmi, sillä se ei pidä lainkaan paikkaansa – elokuvia voi ja saa tehdä kutakuinkin kuka tahansa. Välineistöksi riittää minimissään älypuhelin ja intoa puhkuva mieli.
 
Leffoja kannattaa tehdä, koska ennen kaikkea se on ihan tajuttoman hauskaa. Lapsena kirjoiteltiin päivät pitkät mitä absurdeimpia tarinoita ja usein niitä myös esitettiin, kun taas aikuisena kaikesta kirjoittamisesta on tullut copya ja sisällöntuottamista ja kaiken pitää olla niin tuottoisaa ja niin vakavaa. Viime vuonna ollessani improvisaatiokurssilla ja siinä piirissä pelleillessämme yhdessä pankkiirien ja graafikoiden kanssa tajusin, että tämä se on – aikuisuudesta puuttuu täysin leikki. Tekeminen, jonka päällimmäinen tarkoitus ei ole myydä mitään – ei tuotetta, ei omaa osaamistaan/persoonallisuuttaan – eikä kehittää itseään raflaavamman CV:n kiilto silmissä, vaan yksinkertaisesti pitää hauskaa (mainstream TV- ja elokuvateollisuus on tietysti all about the $$$, mutta pysytään idealistisen grassrootsin ja indien tasolla).
 
Ja sitä elokuvan tekeminen parhaimmillaan on – irtiottoa todellisuudesta, maailmojen luomista, leikkiä. Oli kyse sitten kahden minuutin kännykällä kuvatusta pätkästä tai kalliista kokopitkästä elokuvasta. Jotain hyvin vapauttavaa oli esimerkiksi siinä, kun kerran istuimme äänistudiossa ruudun äärellä aikuisen ihmisjoukon kanssa ja pohdimme, millainen pissan lorina hahmolta kuuluu kun hän käy vessassa.
 
Elokuvan tekeminen on myös jotain hyvin konkreettista ja käsin kosketeltavaa – kaikki tarinan ainekset löytyvät mielen sopukoista, ja lopputulos on aina fyysinen asia, videonpätkä, jota voi katsoa ja jakaa. Lisäksi on pakko mainita, että oman käsikirjoituksen 3D:ksi muuttuminen on jotain äärimmäisen omituista ja tajunnanräjäyttävää, ja suosittelen kaikkia vähääkään kiinnostuneita kokeilemaan.
 
Hieman itsestäni – mikäli joku pohtii, millä krediiteillä tässä oikein vouhotan: olen opiskellut ja työskennellyt lyhytelokuvien, sekä fiktiivisten että dokumenttien, parissa pari vuotta. Olen vielä monellakin saralla ihan täysi newbie, mutta ra-kas-tan lyhärien tekemistä. Ja siksi halusin siitä teille kirjoittaa – amatööriltä toiselle. Elokuvan tekemiseen ei tarvitse tutkintoa tai tuliterintä välineistöä, mutta ala kaipaa kipeästi moniäänisyyttä ja mielikuvitusta.
 
Siispä tässä teille muutamia vinkkejä lyhärin tekoon, jotka joku on minulle joskus kertonut, tai joita itse olen pohtinut vuosien varrella. Kaikki vinkit eivät sovellu jokaiseen projektiin, mutta yritin kirjoittaa melko yleismaailmallisesti. Toivottavasti niistä on avuksi ja ennen kaikkea inspiraatioksi.
 
Idea
 
1. Ideointi minkä tahansa luovan työn kanssa kannattaa yleensä aloittaa siitä, mikä itseä kiinnostaa / ärsyttää / vihastuttaa / ihastuttaa, tai muuten vain herättää itsessä voimakkaan tunteen. Tunneside ja palo aihetta tai teemaa kohtaan on mielestäni avain hyvään elokuvaan – ei projektin parissa jaksa pusertaa, usein hyvin pitkääkin aikaa, jos sitä ei oikeasti rakasta. Omakohtainen kokemus ja/tai asiantuntemus aihetta kohtaan tuo teoksen ääneen myös autenttisuuden, jonka puuttuminen tekee usein elokuvasta pinnallisen ja kömpelön. Kirjoita siitä mitä tiedät on siis mielestäni hyvä neuvo – ainakin aloittelevalle elokuvantekijälle.
 
2. Jos oma pää tuntuu täysin tyhjältä, ideoita voi hakea esimerkiksi selaamalla sanomalehteä: maailman tai oman kotikunnan tapahtumista löytää usein inspiraatiota. (Ainoa seikka joka tulee muistaa on tosin se, että kenenkään oikean, tunnistettavan henkilön tarinaa ei saa käyttää ilman lupaa, tai kyseessä on tekijänoikeusrikkomus.)
 
3. Dokumentin kohdalla entinen dokumentaristikollegani neuvoi aina päinvastoin: dokumentin aihe tulee aina luoksesi, sitä ei voi lähteä väkisin etsimään. Onko elämässäsi jokin kiinnostava tai inspiroiva ihminen, jonka tarinan haluaisit kertoa? Oletko mukana toiminnassa, josta haluaisit muidenkin tietävän? Onko yhteisössäsi jokin epäkohta, jonka haluaisit paljastaa?
 
4. Lyhärin voi adaptoida myös jo olemassa olevasta lähdemateriaalista, kuten vaikkapa novellista. Tekijänoikeus materiaaliin raukeaa, kun kirjoittajan kuolemasta on kulunut 70 vuotta (maakohtainen, Suomessa näin).
 
5. Kun idea elokuvaan on muotoutunut, lopuksi on tärkeää, että pystyt vastaamaan kysymyksiin “mistä tarina kertoo” ja “miksi haluan kertoa juuri tämän tarinan”. Kuulostaa simppeliltä, mutta näihin saattaa olla yllättävän vaikea vastata. Ennen kaikkea on äärimmäisen tärkeää että sinä, elokuvantekijä, tiedät kristallinkirkkaasti oman tarinasi ja sen tarkoituksen, sillä kun konsepti lähtee muihin käsiin, sitä revitään moniin eri suuntiin ja kun käsikirjoitusta editoidaan viidettätoista kertaa, on tärkeää muistuttaa väliajoin itselle ja muille, miksi tarinan halusi alunperin kertoa, ja mikä sen punainen lanka on.
 
Käsikirjoitus
 
1. Käsikirjoituksen formatoimiseen tarvitset jonkin ohjelman, esimerkiksi Final Draftin tai Chromen aplikaatioista löytyvän YouMeScriptin, joka on ehkä hieman kämänen mutta ajaa asian ja on ilmainen. Käsikirjoittamisen tekniseen puoleen vinkkejä löytyy esimerkiksi täältä. Käsikirjoitusten lukeminen on myös hyvä keino opiskella, leffojen ja TV-sarjojen kässäreitä löytää mm. täältä.
 
2. Nyrkkisääntö kirjoittamisessa on, että yksi sivu vastaa noin yhtä minuuttia ruudulla. Lyhärin pituus voi olla mitä tahansa minuutista puoleen tuntiin, mutta yleisesti hyväksytty sääntö on mitä lyhyempi, sen parempi. Tämä toki riippuu paljon myös siitä, mitä tarkoitusta varten haluat lyhytelokuvan tehdä ja kelle sen näyttää. Jos tavoitteenasi on elokuvafestivaalit, kannattaa pituus pitää maksimissaan 10 minuutissa – ellei lyhärisi oikeasti ole tajunnanräjäyttävän hyvä. Täten leffasi käsikirjoituksessa on hyvä tähdätä kymmeneen sivuun tai sitä vähempään (itsehän toki olen tätä rikkonut sillä olen rönsyilevä kirjoittaja, joten älkää tehkö kuten minä vaan niin kuin minä sanon).
 
3. Vältä kliseitä ja stereotypioita. Niitä näkee lyhytelokuvakässäreissä paljon. Jos leffasi avauskohtaus on päähenkilö sytyttämässä tupakkaa kaukaisuuteen mietteliäästi tuijottaen, on aika painaa delete-nappulaa. Vältä stereotypioita eritoten henkilöhahmoissa. Sormeni eivät riitä laskemaan, kuinka usein olen nähnyt miesten tekemissä käsikirjoituksissa järkyttävän huonosti kirjoitettuja naishahmoja – mikäli niitä on laisinkaan. Eräässä lukemassani käsikirjoituksessa hahmon ainoa kuvaus oli “sassy black woman”. Toisessa kässärissä “hipsterit” pukeutuivat raitasukkiin. Näistä esimerkeistä näkee, ettei kirjoittajalla ole oikeasti ollut hölkäsen pöläystä siitä, mitä hän paperille suoltaa. Tähänkin kohtaan pätee siis aikaisemmin toteamani kirjoita siitä mitä tiedät, ja jos et tiedä: tee taustatutkimusta, tee taustatutkimusta, tee taustatutkimusta.
 
4. Itse aloitan kirjoittamisen aina henkilöhahmoista ja juoni tulee mukaan vasta myöhemmin. Prosessi alkaa yleensä hahmojen visualisoinnista; miten he puhuvat, millaisia luonteenpiirteitä heillä on, mitä he tekevät työkseen/ajankulukseen, ja ennen kaikkea – millainen tarina heillä on kerrottavanaan. Usein hahmon luominen lähtee myös tyytymättömyydestä: mitä tämä hahmo haluaisi, mutta ei pysty saamaan. Mikä on hahmon fatal flaw eli kohtalokas virhe, joka estää hahmolta tavoitteeseensa pääsyn: onko hän liian itsekäs, ujo, kiltti, epävarma? Hahmoissa kannattaa yrittää välttää mustavalkoisuutta, jolloin hahmo on selkeästi joko “hyvä” tai “paha”, vaan pyrkiä moniulotteisuuteen. Moni aloitteleva kirjoittaja itseni mukaan lukien päätyy kirjoittamaan jonkinlaisen version itsestään paperille, mikä on tietysti luonnollista. Inspiraatiota hahmojen luonteenpiirteisiin ja tapoihin voi ammentaa myös lähipiiristä, tosin tässä kannattaa tietysti olla varovainen sikäli mikäli inspiraatiosi on tunnistettavaa ja hahmo ruudulla ei ole kovin imarteleva – tosin vaikkapa pällien exien jotka pilasivat elämäsi kirjoittaminen saattaa olla hyvinkin terapeuttista. Itse kirjoitan lähinnä komediaa, jolloin mietin millaiset tyypit minua naurattavat, millaisiin tragikoomisiin tilanteisiin he joutuvat, ja kuinka he reagoivat. Kun on päässyt näin pitkälle hahmojen suunnittelussa, alkaa yleensä juonikin muotoutua.
 
5. Dialogin kirjoittaminen on omasta mielestäni ehdottomasti hauskin osa (muuten helvetin tuskaista) käsikirjoitusprosessia, mutta se on myöskin äärimmäisen vaikeaa (ja jälleen – tuskaista). Elokuvakouluissa nyrkkisääntönä opetetaan show don’t tell, eli näytä älä kerro, minkä mukaan elokuvanteossa ideaali on dialogin vähäisyys ja tarinan kertominen visuaalisesti: hahmon ilmeistä ja eleistä, puvustuksesta, lavastuksesta, väri- ja äänimaailmasta, kuvakoosta ja kompositiosta. Koska itse olen jääräpäinen auktoriteettien vihaaja, rakastan tietysti dialogipainotteisuutta ja se näkyy omassa työssäni. Genre vaikuttaa myös paljon: esimerkiksi komedia on yleensä puheliaampaa, kuin vaikkapa arthouse draama. Toinen seikka on formaatti: televisio on luonteeltaan paljon dialogipainotteisempaa kuin elokuva, sillä se juontaa juurensa radiosta, joka luonnollisesti perustuu puheeseen, kun taas elokuvan juuret ovat mykkäfilmeissä. Sanoisin siis, että löydä oma tyylisi ja leiki dialogilla. Hyvä metodi on myös lukea dialogia ääneen ja miettiä puhuuko kukaan oikeasti näin. Moni repliikki näyttää hyvältä paperilla, mutta kun sen lukee ääneen kuulostaakin se tökeröltä.

lyhari1

Suunnittelu
 
1. Nyt kun lyhytelokuvaprojektin ehdottomasti tuskallisin ja yksinäisin osuus on takana, alkaa varsinainen hauskanpito! Oikeasti esituotanto saattaa pitää sisällään pitkiä palavereja sekä niistä aiheutuneen epätoivon orastamia kyyneliä, mutta on se mielestäni leffanteon parasta aikaa. Ja jos
valitset tiimisi oikein, ei kyyneleitä pitäisi syntyä (paitsi ehkä onnen tai liiallisen naurun). Ensimmäinen askel on siis työryhmän muodostus. Tässä vaiheessa kasassa pitäisi olla jo kehitystiimi (ohjaaja, tuottaja, käsikirjoittaja – pienessä filmissä saatat tietysti toimittaa joka roolia) ja vielä tarvitset mukaan ainakin kuvaajan, äänityypin, lavastajan ja editoijan – tosin tiimin koko riippuu täysin välineistöstä ja budjetista. DIY-meiningillä ja pienellä budjetilla leffaa tehdessä helpointa on, jos tunnet jo valmiiksi tyyppejä, joilta kyseisiä taitoja saattaa löytyä. Kysele tutun tutuilta sekä sosiaalisesta mediasta, yleensä muita aloittelevia leffantekijöitä on helppo saada vapaaehtoismeiningillä mukaan. Tiimiä kasatessa on jälleen hyvä palauttaa mieleen projektin alkuperäinen visio ja tarkoitus, ja varmistaa, että kaikki tuotannon avainhenkilöt ovat niistä kutakuinkin yhtä mieltä. Esimerkiksi feministisen komedian tekeminen on yhtä suossa rämpimistä, jos joidenkin tuotantoryhmän jäsenten mielestä feminismi ajatuksena on yhtä hölynpölyä. Saatan puhua kokemuksesta.
 
2. Money, money, money. Lyhäriprojektin käytännön asioista tärkein on ehdottomasti rahoitus. Rahan miettiminen on myös se inhottavin osa, sillä yleensä pätäkkää ei juurikaan ole. Britanniassa, jossa itse toimin, lähes kaikki lyhärit rahoitetaan osittain tai kokonaan joukkorahoituksella kuten Kickstarterilla, joka toistaiseksi ei operoi Suomessa, mutta täältä löytyy esimerkiksi Mesenaatti. Rahoitusta voi hakea myös eri organisaatioilta kuten Suomen elokuvasäätiöltä tai Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskukselta. Lyhärin voi tietysti tehdä täysin nollabudjetilla, mutta mikäli haluaa vuokrata tietynlaista kalustoa, palkata ammattilaisia (näyttelijöitä ja kuvausryhmän jäseniä) tai panostaa jälkituotantoon, rahoitukselle on tarvetta. Myös mahdolliset elokuvafestivaalihakemukset syövät potista paljon rahaa. Budjettikokonaisuutta kannattaa pyöritellä ja suunnitella tarkasti jo hyvin alkuvaiheessa, sillä rahoituksen määrä saattaa vaikuttaa paljon esimerkiksi käsikirjoitukseen – onko varaa hankkia tietynlaista rekvisiittaa, vuokrata tiloja, ja niin edelleen.
 
3. Budjetista ei voi puhua puhumatta kalustosta, eikä kalustosta voi puhua puhumatta budjetista. Kalustohifistelyyn saisi halutessaan upotettua kymppitonneja, mutta oletan, ettei kellään ole sellaisia summia polttelemassa taskussaan. Jos tavoitteena on tehdä visuaalisesti korkeatasoinen elokuva, on silloin kameran (ja valojen) vuokraus luultavasti välttämätöntä, mitä varten täytyy löytää rahoitusta, vaikka muuten lyhärin saisikin tehtyä talkoovoimin. Toinen vaihtoehto on keplotella tiimiin mukaan kuvaaja, joka omistaa oman kameran. Mikäli budjettia ei löydy, no need to worry, sillä tänä päivänä lyhärin voi kuvata vallan mainiosti järjestelmäkameralla tai iPhonella. Korkeatasoinen välineistö on tietysti kiva juttu, mutta sen puuttuminen ei ole mikään este lyhytelokuvan tekemiselle. Sean Baker kuvasi kokopitkän elokuvansa Tangerine pelkästään iPhonella. Oma mielipiteeni on tämä: hyvä leffa on hyvä vaikka kuvanlaatu ei olisikaan täydellinen jos tarina/konsepti on kohdallaan, mutta leffasta ei saa hyvää tekemälläkään oli kuva sitten kuinka kaunis tahansa, jos käsikirjoitus on aivan hanurista.
 
4. Kaikista tärkein osa (fiktiivistä) elokuvantekoa, väitän, on cast. Vaikka kässäri ja kamera olisivat priimaluokkaa, huono näyttelysuoritus on loppupeleissä se, joka elokuvasta jää päälimmäisenä mieleen. Näyttelijöiden palkkioihin kannattaa siis budjetoida rahaa, mikäli haluat ammattilaisia filmillesi. Teatteriopiskelijoita kannattaa myös hyödyntää, sekä muita aloittelevia alalle haluavia. Jos leffassasi on alastomuutta/seksikohtaus, mainitse siitä jo casting callissa ja varmista itse castingissä, että se on varmasti ookoo. Maksa tälläisistä rooleista aina palkkaa, vaikka muuten produktiosi pyörisi vapaaehtoispohjalta. Nuorten näyttelijöiden hyväksikäyttö on ollut viime aikoina paljon tapetilla, ja vaikka et olisikaan Harvey Weinstein tai James Franco, on aina tärkeää olla tietoinen valtadynamiikasta elokuvanteossa, ja varmistaa, ettei kukaan koe oloaan hyväksikäytetyksi.
 
5. Jos lyhärissäsi on monta kohtausta, monta kuvauspaikkaa, ja tuotantoryhmässäsi on enemmän kuin muutama henkilö, tärkein henkilöinvestointi suunnitteluvaiheessa on ehdottomasti hyvä 1st AD, eli assistant director. Hänen tehtävänään on tehdä kuvausaikataulu sekä call sheet, ja kuvauspäivinä huolehtia filmauksen ajassa pysymisestä, kuvausryhmän koordinoimisesta ja turvallisuudesta. Käytännössä AD:n harteilla siis on kaiken rullaaminen kitkattomasti.

lyhari2

Toteutus
 
Elokuvan varsinainen toteutus riippuu niin monesta eri muuttujasta, joita on tuossa ylempänäkin mainittu, että siitä on vaikeaa kirjoittaa koherentisti mitään järkevää. Voin kuitenkin antaa muutaman lyhyen vinkin itse kuvauksiin:
 
1. Ajankäyttö ja turvallisuus. Näistä on päävastuussa AD ja tuottaja, mutta luonnollisesti myös kaikki muut työryhmän jäsenet. Filmatessa aikaa on aina liian vähän, mikä luo paineita saada purkkiin hyvää materiaalia, mikä vastaavasti voi johtaa vaarallisiin tilanteisiin. Esimerkiksi jos kuvataan julkisilla paikoilla, autoteiden lähistöllä, korkeilla paikoilla jne. Joitakin vuosia takaperin kameraryhmän jäsen kuoli erään elokuvan kuvauksien ensimmäisenä päivänä jäädessään junan alle. Kameraryhmä ei ollut saanut lupaa kuvata raiteilla, mutta ohjaaja halusi ottaa riskin materiaalin saamiseksi. Onnettomuus on todella traaginen, sillä mikään upeinkaan shotti ei ole ihmishengen arvoinen. Tarkista siis aina, että julkisille paikoille on kuvausluvat, ja että lupienkin kanssa turvallisuutta ei kompromissata kiireen ja stressin vuoksi. Kaluston kanssa täytyy myös olla hyvin varovainen – valot ja telineet yms. ovat yleensä painavia, ja tippuessaan/kaatuessaan jonkun niskaan voi käydä huonosti (pidä aina holleilla ensiapupakkausta!).
 
2. Ruoka. Kuvauksien yksi tärkeimmistä asioista on syöminen! Päivä valuu helposti todella pitkäksi, ja siinä alkaa yksi jos toinenkin kiukuttelemaan, kun nälkä iskee. Lämmin lounas ja katettu eväspöytä tekee oikeasti valtavan eron yleiseen ilmapiiriin, jaksamiseen ja motivaatioon. Pro-tip: halvinta on kokata edellisenä päivänä jättikattilallinen jonkinlaista curry/tajine-sörsseliä kera riisin tai couscousin, ja lämmittää se kuvauspäivänä liedellä tai mikrossa, sikäli mikäli lokaatiosta sellainen löytyy. Tuottajaparini kanssa olemme ruokkineet 20-päisen kuvausryhmän tällä metodilla käyttäen yhteensä n. 10 puntaa!!
 

3. Ilmapiiri. Hyvin järjestellyissäkin kuvauksissa yleensä menee jotakin pieleen, ja tähän kannattaa varautua henkisesti. Kiirettä ja stressiä piisaa ja kaikilla on paine tuottaa parasta mahdollista jälkeä, mutta virheen sattuessa ei silti kannata alkaa sättiä ketään. Kun yksi tyyppi rupeaa vittumaiseksi, siitä kärsii koko tuotanto, ja kun ilmapiiri on huono eivät ihmiset yleensä halua antaa parastaan. Mielestäni on myöskin hyvä muistaa – ei se ole niin vakavaa. Elokuvan tekemisen pitäisi ennen kaikkea olla hauskaa, ja siitä kannattaa myös kuvauksissa pitää kiinni.
 

Jos sinulla on oma lyhäri purkissa ja haluaisit jakaa sen Canthin kanavilla tai seuraavassa numerossa, mailaa minulle paula@canthmag.fi!

Lisää luettavaa