milleniaali_mariskooli

Milleniaalin self-help-opas epävarmaan aikuisuuteen

Teksti: Paula Hämäläinen
 
Aikuisuus on monilta osin ihmisen parasta aikaa. Kukaan ei nalkuta, jos tiskit jättää tiskaamatta (paitsi tiukkapiponen kämppis [joka muuten olen minä itse he he]) ja iltapalaksi saa hakea lähikaupasta munkkeja ja inkiväärikaljaa.
 
Joskus aikuisena elämän syövereissä rämpiminen on kuitenkin todella ahdistavaa ja hämmentävää. Enkä muuten tarkoita nyt parikymppisiä, aikuisuuden kynnyksellä olevia henkilöitä, vaan meitä kolmeakymppiä hipovia tai sen ylittäneitä, joilla kai pitäisi sosiaalisten normien mukaan olla jo homma hanskassa.
 
Me tämän päivän kolmikymppiset olemme kuitenkin milleniaaleja, ja kuten kaikki tiedämme – milleniaaleilla ei ole helppoa. Olemme krooninen piikki lihassa, jota keski-ikäiset märehtivät kolumneissa viikosta ja vuodesta toiseen; oire jostain epämiellyttävästä ja yhteiskuntaamme vaivaavasta perustavanlaatuisesta ongelmasta, jonka syyksi povataan milloin laiskuutta, milloin liiallista sosiaalisen median käyttöä.
 
Toisaalta meille kerrotaan, että hyppysissämme on enemmän vapautta ja mahdollisuuksia kuin edellisillä sukupolvilla koskaan – olemme nuoria menestyjiä, start-up-yrittäjiä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia, mutta toisaalta joudumme navigoimaan maailmassa, jossa sosiaaliturvaa leikataan, mielekkään ja turvatun työn saaminen on vaikeaa, ilmasto lämpenee, some imaisee meidät kaikki syövereihinsä, ja no, maailman tila muutenkin on päin pyllyä reality-tv-presidentteineen ja ydinsotauhkineen.
 
Joskus tuntuu, että milleniaalin coping-vaihtoehdot tähän kaikkeen ovat joko maailmanahdistuksessa rypeminen ja Twitterin ammattikyynikoksi ryhtyminen, tai sitten päinvastaisesti itsensä nimittäminen oman elämänsä projektimanageriksi, sellaiseksi joka ostelee kryptovaluuttaa toisella kädellä ja hoitaa pienyrityksensä kirjanpitoa, kuuden sometilin markkinointistrategiaa ja kahvakuulakerhon vetämistä toisella.
 
Täytän tänä vuonna kolmekymmentä, ja usein tuntuu, että itseltäni on mennyt jonkinlainen Aikuisuuden juna ohi ilman, että itse olen päässyt sen kyytiin. Tämä on ilmeisesti yleinen milleniaalikokemus, sillä tilastojen mukaan nuoret aikuiset menevät työelämään myöhemmin kuin aikaisemmat sukupuolvet, avioituvat myöhemmin ja harvemmin, tekevät lapsia vanhempana, ja niin edelleen. Vaikka olen toki itse vastuussa monista päätöksistäni ja seison niiden takana, silti tuntuu, että pitäisi säästää omistusasuntoa varten (ja olla vuosipalkalla, joka tämän sallii) ja osata sijoittaa, olla eheässä ihmissuhteessa ja suunnitella tulevaisuutta, omistaa Iittalan astiasto ja käydä jumpassa, vaikka nämä haaveet ovat nykyään paljon epärealistisempia aikuisuuden mittapylväitä kuin vanhempieni sukupolvelle.
 
Lisäksi täytyy olla rehellinen ja todeta, että saattaisin oikeastikin haluta ne helvetin Iittalan lasit ja Mariskoolin (viidessä eri värissä), pariskuntareissut Euroopan kulttuuripääkaupunkeihin, sekä säästötilin jossa olisi enemmän kuin 1,50 euroa. Kyse ei siis ole siitä, että välttämättä tietoisesti hylkisin kyseisiä asioita ja haluaisin ikuisesti nukkua lattialla patjalla kuin boheemi opiskelija konsanaan ja ostaa lasini Ikeasta. Omistusasunto, turvattu työpaikka ja taloudellinen varmuus alkavat kuulostaa yhä enemmän vanhentuvalta aikuisuuden utopialta, johon minä ja monet ikätoverini eivät ole päässeet kiinni.
 
Siispä tämä teksti ei sisällä neuvoja kuinka olla oman elämänsä #bosslady tai #girlboss, kuinka sijoittaa oikeanlaisiin rahastoihin, tehdä remppaa asuntoon, tai palloitella valtavaa työmäärää ja arkea. Omistan tämän varjo-self-helpin kaikille meille Y-sukupolven myöhäisheränneille, epävarmoille, matalapalkkaisille, joskus hieman eksyneille aikuislarppaajille – jos ei varsinaiseksi oppaaksi niin vertaistueksi.
 
Työ

Töistä on vaikea puhua, sillä kyse on usein jostain hyvin kokonaisvaltaisesta ja elämää määrittelevästä henkilökohtaisesta asiasta. Mutta ei niistä voi olla puhumattakaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän työt, omat ja muiden, pyörivät päässä. Huomaan, että ihmisten identiteettiä alkaa määrittää heidän tekemistensä mukaan, ja itsekin pohtii jatkuvasti mikä minä olen, mikä minusta tulee, ja se ahdistaa.
 
Aikuisuudessa kaikista omituisinta on työntekopakko. Olen ollut taloudellisesti itsenäinen enemmän tai vähemmän 19-vuotiaasta asti eli kokonaisen vuosikymmenen, ja yhä päivittäin mietin, kuinka järjetöntä ja ankeaa on se, että viisi päivää viikossa on pakko mennä töihin ja viettää siellä suuri osa valveillaoloajasta. Se, että elämme systeemissä, jossa tietystä tuntimäärästä Excelin naputtelua saa summan x rahaa (sekä liudan selkä-, hartia- ja rannevaivoja), jotka voi vaihtaa ruokaan ja kattoon pään päälle, että jaksaa sitten käydä sitä Exceliä naputtelemassa samalla, kun joku isokiho käärii rahat rintataskuun.
 
Vanhempiemme ja isovanhempiemme sukupolvet paiskoivat duunia niska limassa eivätkä marmattaneet, sillä siinä taottiin parempaa tulevaisuutta jälvipolville. Me milleniaalit taas olemme ensimmäinen sukupolvi, joka tulee taloudellisesti olemaan huonommassa jamassa kuin vanhempamme, ja olemme tästä harvinaisen tietoisia. Niin kuin siitäkin, että tämä myöhäiskapitalismin runnoma, megakorporaatioiden johtama maailma on kuumottava paikka. Siinä maailmassa muu ei merkitse kuin kulutus ja algoritmit. Väitän, että milleniaalien alhaisen työmotivaation ja tyytymättömyyden syy ei ole laiskuus, niin kuin setätoimittajat jaksavat esittää, vaan jäätävä maailmantuska ja haluttomuus tehdä asioita, jotka sitä lisäävät. Puhumattakaan tietysti siitä, että moni ei saa työpaikkaa ollenkaan, vaikka kuinka sitä toivoisi, tai elää ainaisessa epävarmuudessa ja taloudellisessa turvattomuudessa pätkätyöstä toiseen.
 
Tämän pitkän vuodatuksen (joka kuulostaa hieman siltä kuin olisin ensimmäistä vuotta valtsikassa ja juuri löytänyt Marxin) jälkeinen toteamus on se, että tässä kun sitä sosialistista vallankumousta odotellaan, olisi kiva, että jokaisella olisi työ, ja vieläpä sellainen, josta pitäisi. Joka ei aiheuttaisi ahdistusta sunnuntaisin. Joka tarjoaisi haasteita ja mahdollisuuden toteuttaa itseään. Uskokaa tai älkää, mutta olen pohjimmaltani optimisti, ja uskon, että sellaisen työn löytäminen – tai itselleen luominen – on mahdollista. Siihen voi mennä enemmän aikaa kuin olisi toivonut, ja usein meille tavallisille pulliaisille se vaatii paljon pakerrusta ja onnea (pitää kuitenkin mainita, että mantra kun vain ajattelet positiivisesti ja teet paljon töitä saavutat unelmasi on minusta toksinen, koska rakenteellinen epätasa-arvo). Älä siis luovuta. Luen usein blogeja ja kuuntelen podcasteja, joissa puhutaan sellaisista asioista kuin “kuinka sanoa ei liialle työmäärälle” ja “kuinka palloitella työtä ja vapaa-aikaa kun rakastat työtäsi”, ja tunnen kateuden piston – kunpa nuo olisivat ongelmiani, eikä esimerkiksi se, että töitä on liian vähän, tai ei ollenkaan. Näistä ongelmista puhutaan vähemmän, ehkä siksi että ihmisiä hävettää. Minuakin hävettää joskus. Kaikkihan (ainakin media-alalla) haluavat olla menestyviä, yrittäjiä ja freelancereita, niin minäkin, mutta joillakin meillä omaan polkuun kiinni pääseminen vie kauemmin. Siispä mitä loppujen lopuksi haluan sanoa on: I feel u bud. I feel you. Ja vielä: We’re gonna be ok.
 
Opiskelu

Suomessa näin “vanhemmallakin” iällä opiskelu on ymmärtääkseni suht koht normaalina pidetty asia, toisin kuin täällä Britanniassa, jossa olet varsinainen kummajainen jollet saa tutkintoa valmiiksi 22-vuotiaana. Tähän asiaan minulla on hyvin vähän sanottavaa: jos haluat opiskelemaan, mene. Ihan sama vaikka olisit 25 taikka 55. Elämä on helvetin lyhyt, ja se kannattaa yrittää viettää tekemällä asioita, joita haluaa. Elämä on kuitenkin myös sen verran pitkä, ettei kannata kärvistellä alalla, jossa ei oikeasti halua olla – jos siis uudelleenkouluttautuminen on mahdollisuus, tee se. Ihan sama vaikka muut kurssilaiset olisivat hädin tuskin puberteetistä palautuneita 18-vuotiaita (been there done that). Vaikka alan vaihdos ei kutkuttelisi, mutta jonkin uuden asian tai aihepiirin oppiminen kyllä: ala opiskelemaan. Jälleen: elämä on lyhyt, ja kaikesta opitusta on jotain hyötyä joskus, jos ei urallista niin ainakin henkistä rikkautta ja itselle iloa.
 
Raha

Raha, raha, raha. Jälleen yksi erittäin henkilökohtaisena pidetty asia, mutta näin ei suinkaan pitäisi olla. Taloudellinen eriarvoisuus on yhteiskuntaamme, ja maailmaa globaalilla tasolla, jyystävä vitsaus, joka ei vaikenemalla parane. Raha vaikuttaa kaikkeen mielenterveydestä sosiaalisiin suhteisiin, ja lausahdus raha ei tuo onnea on tunnetusti ylä(keski)luokkaisten lehmänkakkaa, sillä me muuthan tiedämme, että kyllä vaan muuten tuo.
 
Netti on täynnä säästämis- ja sijoitusvinkkejä, joten niitä ei minulta heru. Säästövinkkejä on joskus myös turhauttavaa lukea – mitä jos ei vain ole mistä säästää? Itse olen tällä hetkellä sellaisessa elämäntilanteessa, jossa olen erittäin persaukinen (mikä on eri asia kuin köyhä, sillä minulla on kuitenkin turvaverkko, jolta voisin pyytää avustusta tarvittaessa, ja muutenkin tässä kirjoitan keskiluokkaisen taustan omaavan henkilön positiosta) ja tuloni kuluvat kuukausittain täysin kädestä suuhun. Tämä on monellakin tasolla takapuolesta, mutta eritoten siksi, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän rahasta tulee sosiaalinen liima. Sosiaaliset tilanteet – illalliset, lounaat, drinkit, kulttuuritapahtumat ja harrastukset – pyörivät kaikki rahankulutuksen ympärillä, ja monet tuntevat tästä ahdistusta. Ihmisiä hävettää sanoa ääneen, että en voi tulla, koska ei ole varaa.
 
Ekonominen esteettömyys on asia, jota meidän kaikkien kannattaa miettiä, eikä esimerkiksi ottaa automaattisesti nokkiinsa, jos joku kieltäytyy illalliskutsusta. Tässä Twitter-ketjussa asiaa pohditaan hyvin, ja mainitaan monia taloudellisia esteitä luovia tilanteita ravintolassa laskun tasan jakamisesta syntymäpäiväjuhliin. Neuvoni tähän on tekemisten, jotka eivät vie paljoa rahaa ehdottaminen: ilmaiset tapahtumat, kävelyt (kolmekymppisyyteen kuuluu myös se, että kummasti alkaa vain kävelyllä käyminen viehättää), hengaus jonkun kotona ja yhdessä kokkaaminen. Kuulostaa tietysti itsestäänselvältä, mutta olisi hyvä, jos aloitteita näihin vaihtoehtoisiin tekemisiin tekisivät kaikki, eivätkä vain huonossa taloudellisessa jamassa olevat itse.
 
Vielä muutama sananen rahasta ja työnteosta. Monella alalla on varmasti sama ongelma, mutta oma alani on media, ja siellä taloudellinen hyväksikäyttö on epideemistä. Moni alalle pyrkivä tekee töitä ja harjoitteluita ilmaiseksi tai liian pienellä korvauksella, ottaa vastaan korvauksettomia ylitöitä ja niin edelleen uransa alussa, kun paine verkostoitua, todistaa taitonsa, ja kivuta eteenpäin on kova (tässä loistava ketju siitä, kuinka “good work ethic” ihanteena saattaa johtaa hyväksikäyttöön työpaikalla). Tämä on hanurista ja saa minut hyvin vihaiseksi. Tiedän sen olevan helpommin sanottu kuin tehty, mutta rohkaisen teitä puhumaan rahasta töissä. Kysele kollegoiltasi kuinka paljon he tienaavat, ja puhu pomollesi tai toimeksiantajallesi rohkeasti palkasta. Suomalainen mentaliteetti on tunnetusti sellainen, ettei viitsitä valittaa ja hyssytellään niin itseä kuin muita, sillä ei “haluta tehdä numeroa”. Jos jotain olen aikuisuuteni (ja ulkomailla asumisen) myötä oppinut, on se se, että valittamiselle on todellakin paikkansa. Suunsa puhtaaksi puhumisesta tulee yleensä myös todella hyvä ja voimaantunut olo. Valittaminen siis kunniaan.
 
Mielenterveys

Joskus sitä ajatteli, että mielenterveysongelmat jäisivät teini-ikään, mutta ei, kyllä ne seuraavat aikuisuuteenkin. Tässä juuri eräänä päivänä pohdiskelin, että itselleni kahdenkympin viimeiset vuodet ovat olleet mielenterveydellisesti raskaampia kuin monet edeltäjänsä. Syinä monet edellä mainitut asiat, jotka meitä myöhäisheränneitä milleniaaleja vaanivat: tulevaisuuden sumuisuus, taloudellinen epävarmuus, huono itsetunto, yksinäisyys. En tiedä teistä, mutta itse näin Aikuisena tunnen elämän riipivän painon harteillani aivan erilailla, kuin ollessani kaksikymmentäkaksi. Siispä koen, että nyt jos koskaan mieltä pitää kuunnella ja hoitaa.
 
En ole terapeutti tai muutenkaan mitenkään luotettava henkilö neuvoja jakamaan, mutta voin kertoa, mikä itseäni on auttanut/auttaa.
 
Terapia. Olen hyvin onnellinen siitä, että stigma terapiassa käymisen ympärillä alkaa hälvetä. Viisitoista vuotta sitten kun hakeuduin terapiaan ensimmäistä kertaa se oli vielä aikamoinen tabu, ja johti lopulta siihen, etten uskaltanut mennä laisinkaan. En aktiivisesti kadu monia asioita, mutta tätä kyllä. Olen käynyt terapiassa vain Englannissa, jossa se on ilmaista, enkä voi täten puhua Suomen systeemistä, mutta jos terapeutin puheille hakeutumiseen vain on mahdollisuus, kannustan siihen lämpimästi. Uskon syvästi, että maailma olisi parempi paikka, jos kaikki ihmiset kävisivät terapiassa ainakin joskus. Ei se minua “parantanut”, mutta antoi eväitä elää sovussa ahdistukseni kanssa.
 
Vertaistuki. Oli se sitten blogi, kirja, podcast, ystävä tai Twitter-tuttu. Kaikkein pelottavinta on tunne, että on painavan asian kanssa täysin yksin. Sitä et kuitenkaan ole, sillä aina jossain on joku, joka tuntee samoin.
 
Self-care. Aikamme buzz word, mutta ei mielestäni syyttä. Itse huomaan, että kun stressi alkaa käydä päälle sitä jättää pitämästä itsestään huolta: syö huonosti ja istuu liikaa kyttyrässä koneella. Varaa aikaa sille, että teet asioita, joista pidät ja joista sinulle tulee hyvä mieli. Olen huomannut myös, että vaikka esimerkiksi Instagramista löytyy paljon voimaannuttavaa sisältöä, tulee jatkuvasta skrollaamisesta itselleni paha olo. Kolmas huomio: shoppailuterapiaa tuomitaan ihan liikaa. Joskus niinkin pieni asia kuin uuden kynsilakan ostaminen saattaa kirkastaa koko päivän tai jopa viikon. Ja jos tässä synkässä maailmassa itselle jonkun kivan asian hankkiminen tuo valoa elämään, niin miksipä ei.
 
Ihmissuhteet & seksi

Kirjoitin tämän alaotsikon luonnosteluvaiheessa, mutta tulin siihen tulokseen, että ihmissuhteista ja seksistä kirjoittaminen olisi vähän kuin neuvoisin teitä kalastuksessa. Olen toki sitä tehnyt, mutta en silti voi väittää tietäväni siitä mitään, lol. Paitsi ehkä kaksi asiaa: ei ole yhtä muottia, joka sopisi kaikkiin ihmissuhteisiin, niin romanttisiin kuin platonisiin, ja jos oma tapasi on epätavanomainen niin ihan sama mitä muut ajattelevat, go for it. Ja toiseksi: on ihan ookoo olla tosi vanilla.

 
Tähän neuvoon, joka oikeastaan kiteyttää sisälleen niin paljon, saanen lopettaa.

Lisää luettavaa