header_hobbyhorse_revolution_turkoosiframe

Tarinoita marginaalista: haastattelussa elokuvaohjaaja Selma Vilhunen

Teksti: Rosa Luopajärvi
Kuvat: Tuffi Films

kuva1_pitaakomunkaikkihoitaa
Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012)
 
Elokuvat, niiden kertomat tarinat ja katsojalle välittyvä kokemus ovat parhaimmillaan pure magic. On ihanaa olla todistamassa aikaa, jossa yhä moninaisemmat tarinat pääsevät esiin, eikä elokuvamaailma ole enää vain yhdenlaisten ihmisten leikkikenttä. Esimerkiksi MeToo-ilmiö on viime aikoina tuonut suuren yleisön tietoisuuteen alalla vallitsevia syrjiviä rakenteita, joskin matka todelliseen tasa-arvoon on vasta aluillaan. Myös elokuvan muoto muuttuu, ja etenkin dokumentaarisuutta on mielenkiintoista pohtia ajassa, jossa yhä useammalla on ainakin periaatteessa väylä ja välineet sekä esittää että etsiä oma totuutensa jatkuvasta informaatiovirrasta. Olennaiseksi nouseekin elokuva näkemyksenä, näkökulmana todellisuuteen.
 
Viime vuoden vaikuttavimpia kotimaisia dokumenttielokuvia oli kiistatta Hobbyhorse Revolution, joka pureutui mielikuvituksen taianomaiseen voimaan keppihevosharrastuksen kautta. Elokuvan ohjannut supermuija Selma Vilhunen tunnetaan myös mm. Oscar-ehdokkuuden saaneesta Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhäristä sekä ensimmäisestä pitkästä elokuvastaan Tyttö nimeltä Varpu. Vilhunen on yksi Tuffi Filmsin, vuonna 2010 perustetun all-female-tuotantoyhtiön perustajajäsenistä. Canth sai ilon haastatella Selmaa erilaisista elokuvanteon tavoista ja tarinoiden voimasta.
 
Ensiksi – millaisia tarinoita sinun ja Tuffi Filmsin elokuvat haluavat tuoda esiin, ja mistä lähtökohdista? Olet painottanut paljon esimerkiksi intersektionaalisen feminismin merkitystä töissäsi.
 
Joo, siinä vaiheessa kun olen oppinut sen sanan, niin se on heti jotenkin resonoinut – on ehkä sitten jotenkin ihan intuitiivisesti hakeutunut sen tyyppiseen maisemaan, ja se on heti tuntunut jotenkin omalta. Sitten kun on oppinut siitä lisää, niin on vielä jotenkin tietoisemmin osannut miettiä sen kannalta ja nähdä maailmaa. Ehkä mikä intersektionaalisessa feminismissä vetää puoleensa on se, että se on semmoista eräänlaista ikuista oppimista. Siinä saa todella haastaa itsensä ja näkemyksensä ja toimintatapansa, eikä siinä ole mitään valmista. Se on tapa katsoa maailmaa: asiat eivät joko ole tai ole olematta – ne asettuvat janalle, eikä ole olemassa absoluuttista totuutta tai oikeaa tapaa tehdä, mutta jonkinlainen kehys, jonka kyllä koen omaksi.
 
Tuffi Filmsin kanssa me huomataan aina uudestaan että meitä kiinnostaa ylipäänsä sellaiset ilmiöt ja henkilöt ja tarinat, jotka on jollain tavalla marginaalissa, mutta joista sitten… Sitä innostuu siitä hetkestä, kun itse näkee jotain aika olennaista jossain sellaisessa, joka on vielä valtaosan mielestä marginaalissa. Siitä saa kipinän tehdä, kun näkee siinä jotakin merkityksellistä ja tärkeää koko yhteiskunnan tai ihmisyyden kannalta. Jotenkin sellaiseen marginaaliin porautuu katse mielellään. Se on kyllä semmoinen minkä vaan huomaamme, että se tapahtuu aina uudelleen. Ja ehkä tietoisuus asiasta on lisääntynyt vielä tässä vuosien varrella, kun Tuffi Films on ollut olemassa – siihen on tullut lisää sävyjä, ja itsellekin haasteita ja vaatimuksia.
 
Olet tehnyt sekä dokkareita että fiktiivisiä elokuvia. Mitkä ovat dokkarin mahdollisuudet tuoda erilaisia tarinoita esiin, ja mitkä taas toisaalta fiktion?
 
Jokaisella dokumenttielokuvan ohjaajalla on viime kädessä oma ihmiskuva, maailmankatsomus ja tietty moraali, johon nojaa. Huomaan, että dokumenttielokuvan teossa törmään omaan moraaliini, ja jossain vaiheessa tulee seinä vastaan siinä, kuinka lähelle voin mennä henkilöhahmojani, ja minkälaisia ongelmia voin nostaa esille. Jossain mielessä nyt, tänä päivänä, ajattelen, että jos haluan kertoa jonkin yksilön ongelmista, minun on helpompi tehdä se fiktion kautta. Dokumenttielokuva on ainakin minulle toisentyyppisiin kuvauksiin parempi väline – koen aika ongelmalliseksi sen, että jonkun oikean ihmisen ongelmia, hyvin henkilökohtaisia sellaisia, tuodaan valkokankaalle. Se on jonkinlaista rajankäyntiä. Dokumenttielokuvan ja fiktion rajankäynti on ollut minulle hyvin pragmaattista, ja näen niiden välillä aika vähän eroa. Minua kiinnostaa liikkuva kuva välineenä ihan sinällään, ja se periaate on kauhean konkreettinen ja käytännönläheinen, että miksi valitsen joskus dokumenttielokuvan ja joskus fiktion. Jos dokumenttielokuva ponnistaa semmoisesta halusta näyttää, ihastella, tallentaa ja todistaa jotain juuri siksi että se on oikeasti olemassa, tai että maailmassa on jotakin sellaista, mikä on sinällään paljon ihmeellisempää kuin mihin oma mielikuvitukseni venyy ja mitä osaan rakentaa, niin silloin väline on dokumenttielokuva. Fiktiivinen elokuva taas vapauttaa pureutumaan mihin vain.

kuva2_laulu
Laulu (2014)
 
Niin, ei tule niitä rajoja vastaan. Eli koet, ettei dokumenttielokuvaa välttämättä tarvitse aina erottaa fiktiivisestä?
 
Niin, se raja fiktion ja dokumentaarisuuden välillä ei ole aina niin olennainen eikä kiinnostava – molemmissa on kysymys tekijän havainnoista, maailmasta ja ihmisestä, ja siitä, miten niistä voi elokuvan kielellä kertoa. Se on mun puhetta yleisön kanssa, ja on usein sivuseikka, onko se sitten dokumentaaria vai fiktiota.
 
Puhutaan sitten viime vuoden elokuvatapauksesta Hobbyhorse Revolutionista. Se on valloittanut maailman rohkaisemalla innostumaan täysillä ihan mistä vaan ja uskaltamaan käyttää mielikuvitusta – keskeistä on onnistumisen tunne ja oman yhteisön löytäminen ihan minkä parista vaan. Mistä ajatus elokuvaan lähti, ja miten teema muovautui prosessissa?
 
Törmäsin keppihevosharrastukseen netissä 2012 ja juurikin noita luettelemiasi asioita näin siinä edessäni tapahtuvan. Heti viehätti ja veti puoleensa joku sellainen yllättävästä suunnasta tuleva voima. Olen aikaisemminkin tehnyt dokumenttielokuvan tytöistä, jotka tekevät asioita yhdessä – sellaisen kuin Ponitytöt – ja olen halunnut pyrkiä osoittamaan vääräksi sitä iänikuista hokemaa, jonka mukaan tytöt ja naiset eivät osaa toimia yhdessä. Se jotenkin tuntuu olevan sellainen asia, johon törmää aina uudestaan, ja suorastaan jonkinlainen määritelmä sukupuolellemme. Olen halunnut useammankin kerran osoittaa sitä vääräksi, koska se on mielestäni täysin väärä havainto.
 
Oli monta asiaa, jotka harrastuksessa viehättivät heti ensi näkemältä, mutta ennen kaikkea se valtava luovuuden ja vapauden maailma. Nuoret ihmiset osaavat rakentaa itse elämästään jotain noin hienoa – halusin mennä tutkimaan sitä, ja toivoin, että voin välittää siitä jotakin ammennettavaa muillekin. Ajattelen, että on tärkeää pureutua myös sellaisiin ilmiöihin ja asioihin, jotka ovat maailmassa hyvällä tolalla. Monet taiteilijat ja toimittajat tarttuvat ennen kaikkea usein erilaisiin huutaviin vääryyksiin, ristiriitoihin ja ongelmiin, ja jos näen jossakin jotain huomattavan hyvää, koen, että se ansaitsee analyysin. Toki keppihevosilmiössä oli nähtävissä myös ristiriita, johon pystyi tarttumaan – kun ihmiset tekevät jotain näin ihanaa, heitä kiusataan siitä, ja he joutuvat pitämään sen salassa ja näin pois päin. Että sehän toki oli sitten taas sellainen vääryys johon saattoi tarttua.
 
Aihe on kyllä todella voimakas, ja siihen voivat varmasti monet samaistua vaikka minkä asian kautta.
 
Se on kyllä tosi kiva kuulla, niinhän se varmaan menee. Siinä on joku semmoinen rohkeuden ja yhteisöllisyyden tietynlainen kiteytymä siinä porukassa. Sen voi tunnistaa monenlainenkin tyyppi.

kuva3_holmonuorisydan
Hölmö nuori sydän (2018)
 
Elokuvissasi on usein ollut kantavina ja yhdistävinä teemoina kasvu, kasvaminen ja juurikin oman paikkansa etsiminen. Jos katsotaan vielä vähän tulevaan, niin edellämainittuja aiheita käsitellään ihan täysin uudesta näkökulmasta tänä vuonna ilmestyvässä elokuvassasi Hölmö nuori sydän. Elokuvaa on odotettu ja hypetetty jo paljon – se on nimetty kansainvälisesti kiinnostavimmaksi elokuvaksi Finnish Film Affairilla ja siitä on kirjoitettu paljon jo etukäteen. Haluatko raottaa vähän, mitä on odotettavissa tällä kertaa, ja millaisia teemoja sinua kiinnostaa käsitellä tulevaisuudessa ylipäätään?
 
Hölmö nuori sydän on tosiaan Kirsikka Saaren käsikirjoittama pitkä elokuva, jossa olen ohjaajana. Se kertoo 15-vuotiaasta Lennistä, josta on tulossa isä, ja niinikään 15-vuotiaasta Kiirasta, joka on tulevan lapsen äiti. Kiira on oikeastaan toinen päähenkilö siinä, mutta kyllä se on kuitenkin vielä enemmän Lennin tarina.
 
Olen elokuvassa koittanut sukeltaa nuoren miehen maailmaan – hän on haasteen edessä, hänellä on yhdeksän kuukautta aikaa kasvaa siksi isäksi jota hänellä ei itsellään koskaan ollut, ja hän tekee tietynlaisia harharetkiä etsiessään tapaa olla voimakas mies, että mitä se tarkoittaa. Hän sitten löytää erään miehen mallin omasta naapurustosta, semmoisesta keski-ikäisestä jampasta joka kyllä ottaa hänet siipiensä suojaan ja on monella tapaa ihan hyvä hahmo Lennin elämässä, mutta vetää hänet mukaan ääriliiketoimintaan. Lenni hakee voimaa ja mieheyttä eron tekemisen, vihan, pelon ja “me vastaan muut” -ajattelun kautta. Lopussa on kyllä kuitenkin toiveikkuutta… Nythän mä spoilaan sen koko elokuvan! Kuitenkin, kyseessä on siis Itä-Helsinkiin sijoittuva ennen kaikkea rakkaustarina.
 
Elokuvassa on käsikirjoituksen kautta hyvin voimakkaasti Kirsikka Saaren maailma ja henkilöt, ja kyseessä onkin todella voimallisesti meidän molempien elokuva, oikeen semmoinen meidän lapsi. Siinä on mahtavat nuoret pääosanesittäjät, Lennin näyttelijä Jere Ristseppä on todellinen löytö. Ihan hänen takiaan kannattaa jo mennä katsomaan leffa!
 
Tulevista aiheista – joitakin hankkeita on tulilla, ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tietyllä tavalla minulla on hinku kirjoittaa omaa tekstiä, mutta samaan aikaan olen ihan rehellisesti sanottuna semmoisessa pisteessä, että olen pysähtynyt ihan pohjamutia myöten miettimään, mikä on tärkeää – mikä on se aihe, johon haluan ihan oikeasti tarttua ja olla sen aiheen kanssa vuosia ja vuosia? Jotenkin tuntuu, että tämä aikamme on sellainen, että maailma muuttuu ihan hirveää vauhtia joka päivä, ja jotenkin ollaan aika isojen myllerrysten äärellä. Minulle ei ole mitenkään itsestäänselvää, mikä on juuri se tarina, minkä haluan kertoa, mikä on se pysyvä aihe. Olen sallinut itselleni tietynlaisen tauon, katselen ja otan vastaan. Tässä on nyt ollut aika paljon niin sanotusti outputtia niin nyt voi olla jonkun aikaa inputtia, hahah. Ja jonain päivänä tiedän, minkä tarinan haluan kertoa. Ehkä se ei liity mitenkään mihinkään suuriin myllerryksiin, ehkä se onkin joku hyvin yksityinen rakkaustarina jossakin yhdessä huoneessa, kuka tietää. Mutta nyt on jotenkin tällä hetkellä semmoinen ihmettelyn aika.
 
Siitä pystyy varmasti ammentamaan kun aika koittaa. Ja ne rakkaustarinat on tärkeitä myös! Suurkiitos ihanista ja inspiroivista vastauksista!
 
 
Mikä Tuffi?
Hölmö nuori sydän teaser

Lisää luettavaa