hearbrakediaries-04

Heartbreak Diaries

Teksti: Paula Hämäläinen
Kuvitus: Hanna Malinen
 
Päivä 1
 
Eräänä erityisen kuumana kesäpäivänä kahdeksan vuotta sitten, naama punakkana ja turvonneena, räkäklimppi nenästä heiluen, itkin “ÄLÄ JÄTÄ MINUAAAA” miehelle, joka oli juuri ilmoittanut, ettei rakastanut minua enää ja halusi erota.
 
Hän sanoi iloisesti “löydät kyllä jonkun uuden” ja lähti puistoon pelaamaan jalkapalloa.
 
Minä raahauduin juna-asemalle, astuin vaunuun joka oli kuuma kuin sauna, istuin alas ja mietin, ettei mikään olisi ikinä enää niinkuin ennen.
 
Itkin ja kierin itsesäälissä ikuisuudelta tuntuvan ajan.
 
Eron jälkeisinä vuosina tein päätöksen, etten enää ikinä yrittäisi taivutella, pyytää, anoa jäämään ketään, joka oli räpistelemässä irti. Kuinka nöyryyttävää, mietin usein. Ensi kerralla käyttäytyisin arvokkaasti, ja minulla olisi parempi itsetunto – olenhan nyt melkein vuosikymmentä myöhemmin aikuinen, jonka takataskut pursuavat elämänviisautta. Miksi koskaan enää haluaisin ketään, joka ei halua minua?
 
Mutta täällä olen taas. Sama turvonnut naama, samat kyyneleet, sama arvokkuudestani pilaa tekevä heiluva räkäklimppi. Samat sanat: älä mene. Pyydän. Anelen.
 
Ja niin sinä menit.
 
Mikään ei tapahtunut niin kuin olin suunnitellut seuraavan erotilanteeni tapahtuvan. Minun piti olla viileän melankolinen, ja välinpitämättömästi todeta “jos et halua olla kanssani en voi pakottaa sinua jäämään, ole hyvä ja lähde”, ja kun hän tekisi lähtöä yksi kaunis kyynel valuisi poskelleni, symbolisoiden kaikkea sitä mitä emme pystyneet sanomaan mutta mikä oli selvää. Yksi kyynel olisi hallitun surullinen, muttei epätoivoinen. Sitten olisin sytyttänyt tupakan, kuunnellut tunteikkaan kappaleen ja kirjoittanut riipivän ja hieman mahtailevan päiväkirjamerkinnän.
 
Sen sijaan istun kokolattiamatollani ja vaikeroin. Vieressäni on kylmä pizza, jota en ole pystynyt syömään.
 
Välillä tuntuu, etten saa happea ja kuolen.
 
Googletan “how to get over a break up” ja luen Huffington Postin ja Psychology Todayn artikkeleita toisensa perään. Itken tietokoneeni näppäimistölle.
 
Yöllä yritän tukahduttaa huutoitkuni etten herättäisi kämppäkaveriani. En tiedä onnistunko. Mietin kuka minä nyt olen ja miten elän elämääni, jälleen kerran yksin ja jätettynä.
 

Päivä 2
 
Se autuaan petollinen tunne, kun aamulla herää, ja nanosekunnin ajan ei vielä muista, mitä on tapahtunut. Se nanosekunti, kun kaikki tuntuu rauhalliselta, normaalilta, minä tunnun minulta.
 
Ja sitten.
 
Muistot penetroivat aivot ja ottavat vallan, ja yhtäkkiä todellisuus on jälleen nyrjähtänyt, ikuisiksi ajoiksi muuttunut.
 

Päivä 3
 
Olen koko päivän työpajassa, missä pitää esittää normaalia. Esitys ei mene kovinkaan hyvin. Ohjaaja kysyy, onko jokin vialla. Flunssaa vain, sanon. Tauoilla kun muut sosialisoivat minä istun vessassa ja tarkastelen itseäni peilistä. Peilistä tuijottaa hylätty kalsea ihminen, ajattelen.
 
Työpajan päätyttyä istun bussin yläkertaan, viimeinkin hetki jota olen odottanut koko päivän: pääsisin vihdoinkin vollottamaan vapaasti ja antaumuksella. Bussi köröttelee London Bridge -sillan yli sateen piiskatessa ikkunoita, minä kyynelehdin ja kuulokkeista soi lempierolevyni Melodrama. Suruni keskeltä nautin tilanteen runotyttömäisestä teatraalisuudesta.
 
Break the news, you’re walking out
To be a good man for someone else
Sorry I was never good like you
Stood on my chest and kept me down
Hated hearing my name on the lips of a crowd
Did my best to exist just for you

I still feel you, now and then
Slow like pseudoephedrine
When you see me, will you say I’ve changed?
I ride the subway, read the signs
I let the seasons change my mind
I love it here since I’ve stopped needing you

Bet you rue the day you kissed a writer in the dark
Bet you rue the day you kissed a writer in the dark
Now she’s gonna play and sing and lock you in her heart
Bet you rue the day you kissed a writer in the dark

I am my mother’s child, I’ll love you ’till my breathing stops
I’ll love you ’til you call the cops on me
But in our darkest hours, I stumbled on a secret power
I’ll find a way to be without you, babe.

 

Päivä 5
 
Silloin kun aivoni eivät ole olleet täydessä työssä miettimässä sinua ja eroa ja kaikkia murskaantuneita unelmiani ja tulevaisuuttani nyt romukopassa, olen pohdiskellut, että onkohan normaalia tuntea olonsa näin normaaliksi jo näin pian? Vasta viides päivä!
 
Kokonainen päivä ilman kyyneleitä, töissä naureskelen ja käyskentelen ympäriinsä ihan kuin kuka tahansa tavallinen ihminen. Töiden jälkeen Canada Waterin metrolaiturilla kävellessäni mietin, että taidan sittenkin voida ihan hyvin. Hyvää työtä minä!
 
Istun Overgroundin penkille ja alan selata instagramia. Sitten yhtään varoittamatta olet siellä. Ystäväsi kanssa Libertyn hississä. Näytät normaalilta etkä yhtään kärsivältä. Ystäväsi on tägännyt sinut videoon. Miksi ystäväsi tekee tämän minulle, mietin ja vihaan.
 
Oksettaa. Mahassani velloo ja palaa. Varpaista lähtevä, ylöspäin väkivaltaisesti suuntaavaa nöyryytyksen, pahoinvoinnin, ikävän, epätoivon ja raivon aalto.
 
Ruoka ei maistu miltään. Se on tahmeaa massaa, jonka pureskelu on työlästä ja vaatii keskittymistä.
 

Päivä 7
 
Joskus, kun olet online, avaan puhelimellani Messenger-ikkunasi ja tuijotan vihreää pistettä nimesi vieressä kaihoisasti. Se on ainoa yhteys, joka meillä enää on. Ei, se on ainoa yhteys, joka minulla enää on. Mietin, tunnetkohan jollakin tasolla, että vihreän pisteen toisella puolella olen minä. Tuijotan chatti-ikkunaa ja toivon, että “typing…” ilmestyisi ruutuun. Se ei koskaan ilmesty.
 

Päivä 9
 
Päiviä varjostaa harmaa peitto, jossain minun ja maailman välissä, joka tekee kaikesta tuhnuista ja merkityksetöntä.
 
Peitto imee kaiken ilon nykyisyydestä ja tulevasta, ja hirveät ajatukset, kuten mitä jos tämä onkin kaikki mitä elämällä on tarjota ilmestyvät mieleni nurkkauksiin.
 
Häpeän tuntemuksiani, sillä millaisen ihmisen yhden ainoan henkilön katoaminen synkistää tällä tavalla?
 
Sinusta on jäänyt ammottava aukko, joka on tehnyt elämästä itsestään tarkoituksetonta.
 
Omat ajatukseni pelottavat minua.
 

Päivä 11
 
Ystäville on vaikea puhua erosta. He eivät koskaan pitäneet sinusta, ja siksi heidän vastauksensa usein on, että hyvä vain, kun siitä kusipäästä päästiin. Se on varmasti totta, mutta minulle tulee olo, että kaikki tämä suru ja vellominen on typerää. Niinpä en uskalla ottaa asiaa juurikaan puheeksi.
 
En myöskään tiedä, miten kertoa erosta ihmisille, joita en näe kasvotusten, tai joiden kanssa en viestittele usein, mutta jotka ovat kuitenkin ystäviäni. Pitäisikö kirjoittaa “hei, mitä kuuluu? erottiin muuten x kanssa” ja copypasteta se chatti-ikkunoihin? Idea tuntuu jotenkin huomionhakuiselta. Jätetyn itsetunto on pohjamudissa. Joten en tee mitään. Toivon, että he kuulevat asiasta joltain muulta.
 
Töissä en kerro kenellekään. Yleensä avaudun liiankin helposti henkilökohtaisista asioistani, mutta tästä en pysty. Tai halua. Tai osaa. Töissä haluan vain olla normaali ja paukuttaa PowerPointtiani, enkä olla Jätetty Sydänsuruinen Henkilö.
 
Vain harva laittaa viestiä ja kysyy, miten voin. He eivät varmasti vain halua häiritä sinua, minulle sanotaan. En haluaisi mitään muuta niin paljon kuin että joku häiritsisi minua.
 

Päivä 13
 
Väistämätön sortuminen: lähetän sinulle viestin. Kysyn kuinka voit, koska minua aidosti huolettaa, mutta osittain haluan vain olla yhteydessä sinuun, vaikka se kestäisi vain hetken. Emme koskaan ole olleet näin pitkää aikaa puhumatta.
 
Lähetän sinulle viestin, koska haluan muistuttaa sinua olemassaolostani. Ehkä jos muistaisit, että täällä minä olen, mielesi muuttuisi ja haluaisit minut takaisin.
 
Sen sijaan vastaat: meidän on liian aikaista viestitellä.
 
Eikö ihminen saa koskaan nöyryytyksestä tarpeekseen?
 

Päivä 16
 
Siellä täällä on hetkiä, jolloin suhtaudun tulevaisuuteen optimistisesti. Mietin eroamme, ja totean, että se oli hyvin rationaalinen ratkaisu. Ymmärrän siihen johtaneet syyt. Löydän pienistä arjen asioista iloa, ja tunnen, että tulevaisuus on varmasti toivoa täynnä.
 
Mutta ammottava aukko on yhä olemassa. Osaan kierrellä sitä jo jonkin verran, mutta siellä se silti on. Kun menen liian lähelle, se himmentää vaivalla kyhätyn optimismini ja muistuttaa, että ihminen, jota rakastan, on omasta tahdostaan lähtenyt eikä tule enää takaisin. Hän ei kestänyt sinua ja halusi pois, ilkkuu aukko.
 
Juuri kun olen vajoamassa jälleen kerran ja harmaa peitto on valmis ottamaan syliin, pakotan itseni muistamaan, miksi näin on parempi. Tämä kierre toistuu toistuu toistuu.
 

Päivä 33
 
Olen alkanut laskea erostamme kulunutta aikaa viikoissa päivien sijaan. Nyt alkanut viikko on jo viides. Viime perjantaina erosta tuli tasan kuukausi.
 
Eräänä aamuna heräsin, hymyilin, ja ajattelin: olen vapaaaaaaaaaaaa. Kastelin kukat, lakkasin kynnet ja tunsin oloni erittäin hyväksi.
 
Eilen näin sinusta valokuvan sosiaalisessa mediassa. Kuvassa olet Italiassa ja hymyilet kameralle. Ehkä olet noin iloinen, koska pääsit minusta eroon, ajattelen kitkerästi.
 
Ajatus siitä, että olisit onnellinen satuttaa minua eniten.
 
Katson itseäni työpaikan vessan peilistä ja purskahdan itkuun. Tunnen oloni niin rumaksi. Häpeän tunnetta enkä pysty puhumaan siitä kenellekään, sillä en halua levittää kehonegatiivisuutta. Mutta se on teoreettisella tasolla. Sisimmässäni minulla on hirveän paska olo. Katson itseäni ja mietin, että näytän nuhjuiselta, vanhalta, ihoni tunkkaiselta ja kalpealta, hormoniaknekin kukoistaa vaikka olen 29-vuotias. Valitset varmasti jonkun nuoremman, terhakamman, jonkun jolla on kauniin muotoiset kulmakarvat, hyvä ryhti ja hohtava iho. Jonkun, joka ei ajattele itsestään näin noloja asioita vaan hehkuu itsevarmuutta.
 
Itsesäälissä on niin turvallista rypeä.
 

Päivä 42
 
Luulin, että voisin paremmin kuin mitä voin, onhan aikaa kulunut jo yli kuukausi. Siitä on niin kauan, kun viimeksi kärsin sydänsuruista, etten enää muista mikä on normaalia. Sen kuitenkin tiedän, että olen erittäin kyllästynyt tähän jatkuvaan sydämen paskamyllyyn.
 
Niinpä viimein lopetin seuraamisesi sosiaalisessa mediassa. Itkin kaksi päivää putkeen. Rintani lisäksi kurkkuni tuntuu tiukalta.
 
Ikävöin sinua ihan kamalasti. Joka ilta, kun menen huoneeseeni ja suljen oven takani, tunnen olevani niin yksin.
 

Päivä 45
 
Olen miettinyt paljon rakkautta. Oma käsitykseni siitä on aina ollut sangen naiivi. Olen omaksunut rakkauden olevan vahva määrittelemätön tunne jotakin kohtaan. Mitä enemmän asiaa pohdin ja mitä enemmän kuuntelen muiden puhetta rakkaudesta, sitä enemmän minusta tuntuu, että rakkaus on tunteen sijaan tekoja. Tai ehkä se on kumpaakin. Mutta ei ole rakkautta ilman tekoja, siitä olen varma. Välittämistä, hyväksymistä, paikalle saapumista ja jäämistä.
 
En tiedä, rakastitko koskaan minua. En epäile, ettetkö tuntenut rakastavasi. Mutta teot jäivät uupumaan.
 
Olen miettinyt paljon myös sukupuolta, ja sitä, kuinka vaikeita heterosuhteet ovat patriarkaatissa, vaikka molemmat osapuolet kuinka progressiivisiksi itsensä mieltäisivätkin. “Heterosexuality always embarrassess me” Maggie Nelson sanoo, ja tunnen samoin. Aina löytyy jotain. Useasti olen ollut yllättynyt siitä piilevästä vihasta ja katkeruudesta naisia kohtaan, joita miehistä intiimeissä suhteissa paljastuu. He itsekin häpeävät niitä. Ja siksi eivät pysty olemaan kenenkään lähellä, joka heistä nämä epämieluisat puolet saa esiin.
 
On myös niitä tilanteita, jotka jäävät kirvelemään alitajuntaan pitkiksi ajoiksi. Huomautuksia siellä täällä, valtabalanssin täydellistä horjumista, kylmää rättiä naamalle ihmiseltä, jonka pitäisi rakastaa sinua. Kun sellainen ihminen iskee vyön alle, en koskaan unohda.
 
Patriarkaatti näyttäytyy myös romanttisten suhteiden odotuksissa toisiamme kohtaan. Olen ollut miesten kanssa, jotka ovat sanoneet pitävänsä minussa siitä, että olen älykäs ja minulla on mielipiteitä. Sitten kun meistä tulee läheisiä, kun he tajuavat, liian myöhään, kauhuissaan, etten olekaan heidän fantasiansa mukainen vaan minusta kuoriutuu oikea ihminen tarpeineen ja pakkomielteineen ja neurooseineen ja monimutkaisuuksineen ja virheineen ja traumoineen, he vetäytyvät. Näin käy joka ikinen kerta. Se tuntuu siltä, että miehet haluavat minua niin kauan, kun kaikki sujuu kauniisti ja hieman pidätellen, kun tuon heidän elämäänsä sopivaa kipinää ja turvaa ja läheisyyttä ja herttaisuutta. Mutta koska kukaan ei vittu sentään voi olla herttainen 24 tuntia päivässä joka ikinen päivä, he säikähtävät, kun joutuvat kasvokkain oikean ihmisen kanssa, ihmisen, joka on juuri niin viallinen ja sekaisin kuin he itse. He halusivat maagista pulveria, mutta saivatkin peilin.
 
Ja vaikka en koskaan halua tehdä itsestäni pienempää (tein) jotta jokin mies voisi minua rakastaa, sydämeni silti särkyy, meidän molempien puolesta, kun mietin kuinka erilailla asiat olisivat voineet olla, jos olisin ollut vähän miedompi, vähän säyseämpi, vähän tyhmempi, vähän coolin välinpitämättömämpi, vähän vähemmän ahdistunut, vähän vähemmän kunnianhimoinen, vähän vähemmän intensiivinen, vähän vähemmän kovaääninen, jos olisin vähän vähemmän vaatinut sitä, minkä tiedän että ansaitsen.
 

Päivä 70
 
Editoin tätä juttua, ja tämän päivän kohdalle olen kirjoittanut vain “hermoromahdus”. En muista ollenkaan enää miksi tai miten se tapahtui. Olen tyytyväinen.
 

Päivä 99
 
Välttelen töiden tekoa surffailemalla netissä, ja päädyn lukemaan artikkeleita narsismista. Luen erään jutun, jossa kerrotaan narsistista suhteessa, ja kauhistun. Juttu sopii lähes täydellisesti sinuun. Yhtäkkiä minua alkaa ahdistaa aivan kamalasti. Olenko minä emotionaalisen hyväksikäytön uhri? Oletko sinä hyväksikäyttäjä? Yhtäkkiä näen koko suhteemme täysin uudessa kelmeässä valossa, ja tulvin täyteen vihaa. Minulle tulee vahva tunne, että minun täytyy kertoa sinulle kuinka paljon olet satuttanut minua, sillä en koskaan niin tehnyt, en edes silloin kun jätit minut, sillä jopa silläkin hetkellä halusin vain näyttää silmissäsi kiltiltä ja ymmärtäväiseltä ja syyttää itseäni kaikesta. Tajuan nyt, kuinka väärin se kaikki oli, ja tuntuu mahdottomalta elää ajatuksen kanssa, ettet saisi tietää, ettet ymmärtäisi kuinka kammottavalla tavalla olet minua kohdellut. Koko suhteemme tuntuu yhtäkkiä täydelliseltä epäonnistumiselta, sen hyvätkin ajat tahrituilta.
 

Päivä 114
 
Kävelen pitkin Southbankia ja tajuan yhtäkkiä, että olet blokannut minut Instagramissa. Raivostun. Olin tietysti itsekin lopettanut seuraamisesi jo aikapäiviä sitten, mutta että blokannut? Luulin, että erosimme kuitenkin ihan hyvissä väleissä, millainen ihminen blokkaa toisen?
 
Istun alas BFI Southbankin eteen kivetykselle ja päätän kaikessa raivoadrenaliinissäni lähettää sinulle viestin. Siinä lukee: “blokkasitko minut instassa?” Kuluu kaksi sekuntia, ja tajuan, että viestin lähettäminen oli ihan kamala virhe. Emme ole olleet missään yhteyksissä kuukausiin ja nyt tuollainen viesti? Yritän poistaa viestin klikkaamalla sitä, mutta päädynkin peukuttamaan sen. Vaikka kuinka klikkaan uudelleen, peukku ei lähde pois.
 
Tämä on katastrofi, ajattelen. Istun kivetyksellä ja sydämeni hakkaa.
 
Olet online ja “Seen” ilmestyy viestini alalaitaan. Vastaat nopeasti: poistin, tuntui oudolta katsoa storyjasi, en tiedä miten eronjälkeinen sosiaalisen median etiketti toimii. Sanon, että blokkaaminen tuntuu extremeltä. Sanot aijaa. Puhumme hieman niitä näitä ja sanon, että olisi hyvä tavata vaikka kahvin merkeissä, voisin palauttaa sinulle paitasi. Taka-ajatukseni tietenkin on, että voisin tykittää sinulle viimeinkin muutamia totuuksia itsestäsi, ja saada täten jonkinlaisen “closuren”, jota en tunne saaneeni. Takataka-ajatukseni on, että tajuaisit minut nähdessäsi, minkälaisen virheen oletkaan tehnyt. Ehkä kun tulen takaisin Lontooseen Budabestistä, sanot. Tiedän, että se tarkoittaa ei koskaan. Avaudut omista ongelmistasi, johon vastaan, että toivottavasti asiat paranevat, välitän vielä sinusta vaikka asiat ovatkin miten ovat. Vastaat “yeah, thanks”. Et kysy minusta mitään.
 
Saavun kotiin ja itken. En ole itkenyt vuoksesi aikapäiviin. Itken, koska en voi ymmärtää, miten voit kohdella minua niin välinpitämättömästi ja kylmästi. Kaiken sen jälkeen, mitä olemme yhdessä kokeneet. Ystäväni sanoo, että häneltä en tule mitään closurea saamaan. Minun pitää suoda se itse itselleni. Olen samaa mieltä. Kyynelten päätyttyä oloni on tyyni.
 

Päivä 130
 
Olen pubissa ja siellä on myös ystäviäsi. Heidän näkemisensä saa vatsani vääntymään.
 
Päädymme puhumaan sinusta, meistä. Kerron, kuinka paskalta ja nöyryyttävältä minusta tuntuu se tapa jolla jätit minut – julkisella kadulla Lontoon keskustassa. Miespuolinen ystäväsi sanoo “niin, mutta erot ovat aina vaikeita”.
 
Haluan läimäistä häntä.
 
Sitten ystäväsi kuitenkin jatkaa, että olet puhunut paljon minusta. Minua huojentaa, mutta vähän myös oksettaa. Kauheinta on ajatus, että olisin yksin vatvonut eroamme kaikki nämä kuukaudet, samalla kun sinä olisit huidellut menemään tukka putkella vapaana miehenä iloisena siitä, että viimeinkin kahle jalasta on irrotettu.
 
Toisaalta, voihan sinusta silti tuntua hieman siltä. Ja jos olen täysin rehellinen, voin jakaa sen tunteen.
 

Päivä 184
 
Tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kamalaakin kamalammasta päivästä, jolloin jätit minut Sohon sivukadulla, ulkona oli kolean kylmä ja nenästäni valui räkää eikä minulla ollut paperia; siitä päivästä jolloin tuntien itkemisen jälkeen menimme syömään Vapianoon koska minulla oli nälkä kaikesta siitä emotionaalisesta myrskystä, mutta kuitenkaan en kyennyt muuhun kuin itkemään pastaani. Kävelimme puistoon ja istuimme kylmään maahan, valkoiset housuni tahriintuivat takapuolesta.
 
Kirjoitin tähän ensin näin:
 
“Luen näitä merkintöjä, enkä enää tunnista itsessäni moniakaan edellämainituista tunteista: en suunnatonta ikävää, en kipua, en romantisointiasi, en toisaalta myöskään suurta vihaa tai ajatusta siitä, että olisit kamala ihminen ja kohdellut minua tahallasi kaltoin.

Tunteeni sinua kohtaan tällä hetkellä ovat melko rauhallisia, miksi voin viimeistellä ja julkaista tämän tekstin. En koe enää tarvetta “closureen”, olen siirtynyt eteenpäin, enkä kanna kaunaa (ainakaan hirveästi) tai toivoa. Olemme kaksi viallista ihmistä jotka omilla tavoillamme yritimme parhaamme, mutta se ei toiminut – emme sovi yhteen, mikä on harmi, mutta sellaista tapahtuu. Pidin tätä päiväkirjaa ensin englanniksi, ja ajattelin julkaisevani sen sellaisenaan jotta voisit lukea sen, tavallaan viimeisinä sanoinani, mutta puolen vuoden jälkeen käänsin kaiken suomeksi, sillä tajusin, että en kirjoittanut tätä kaikkea ollenkaan sinulle. En tarvitse enää viimeistä sanaa, en kostoa, en näpäytystä, en selvyyttä, en ymmärrystä. Hyväksyn, miten asiat menivät, ja hyväksyn, että katsomme varmasti montaa asiaa eri näkökulmista. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja todella tarkoitan sitä.”
 
Yllä oleva kappale on epärehellinen. Kyllä minä tunnen edelleen katkeruutta. Joskus jopa vihaakin. Haluaisin kertoa sinulle, miltä minusta tuntuu. Puhua suuni puhtaaksi ensimmäistä kertaa, oppia olemaan pelkäämättä sinun reaktiotasi. Hakematta sinun hyväksyntääsi. Vain niin voin todella siirtyä eteenpäin.
 
Muutama päivä sitten näin painajaista, jossa olit alkanut seurustelemaan ystäväsi kanssa. Te molemmat nauroitte minulle. Heräsin hikisenä ja ahdistuneena keskellä yötä. En kai ole “yli” sinusta, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.
 
Mutta ylläolevassa kappaleessa on myös totuutta. Suurimmaksi osaksi ajasta oloni on hyvä ja tyyni. En janoa sinua takaisin eikä sydämeni ole enää tuusannuuskana. Vasta eromme jälkeen olen ymmärtänyt, kuinka loputtoman onneton olinkaan suhteessamme. Harteillani on uusi keveys. (Silti, välillä kaipaan.)
 
Minusta on suurimmaksi osaksi aikaa ihanaa olla ilman romanttista suhdetta. Se ei tunnu taakalta, vaan huojentavalta vapaudelta. Tuntuu ihanalta, ettei elämässäni ole tällä hetkellä läsnä ainoatakaan miehistä katsetta, jota pitäisi, vaikkakin sitten alitajuntaisesti, palvella. Voin keskittyä ihan vain olemaan minä, eikä tarvitse miettiä, kelpaanko jollekin ja olenko tarpeeksi hyvä tällaisena.
 
Poden tietysti yksinäisyyttä. Mutta en tiedä onko se tunne, joka koskaan hellittää.
 
Hartioitani särkee. Oloni on kaiken tämän kirjoittamisen jälkeen omituinen. Laitan koneen kiinni ja menen keittämään pastaa.
 
***
Paula Hämäläinen on sydänsuruistaan melkein yli päässyt Canthin päätoimittaja.

Lisää luettavaa