metoomitanyt

#MeToo – mitä nyt?

Teksti: Rosa Luopajärvi
 
Ystäväni törmäsi hiljattain netissä videoon, jossa tunnettu kotimainen naispuolinen vaatesuunnittelija ja elokuvantekijä julistaa radiohaastattelussa rehvastellen, kuinka hän “ei allekirjoita tätä #MeToo -juttua”, vaan on pikemminkin sitä mieltä, että “#neverhashappened” (???). Ennemminkin miesten oikeuksia tulisi kuulemma puolustaa, koska miehet ovat usein “heikoilla” ja naiset “nyrkki pystyssä”. Toisaalta haastateltava ristiriitaisesti kritisoi sukupuolten vastakkainasettelua, ja kertoo näkevänsä pelkän yksilön.
 
Ensityrmistyksen jälkeen olo oli lähinnä surullinen ja toivoton. Jos vaikutusvaltainen ja menestynyt, liberaaliksi mielletty kulttuurikentän naispuolinen toimija ajattelee näin, puhumattakaan siitä, että edellämainitun kaltaisia näkemyksiä saa laukoa ilman minkäänlaista problematisointia, onko mistään ollut mitään hyötyä? Mikä oli kampanjan aikaansaama muutos Suomessa? Naljailua, vähättelyä, uusi oivallinen gaslighting-hashtag? Miksi tärkeän asian noustessa vihdoinkin esiin niin usein takerrutaan epäolennaisuuksiin? Media- ja kulttuurialan opiskelijana ja naispuolisena tekijänä tekee mieli kirjoittaa tästä jotenkin, yrittää kartoittaa omassa päässä ympärillä tapahtuvaa tärkeää kollektiivista liikehdintää ja sen mahdollisia suuntia. Pohtia muutosta omien tietojen ja fiilisten pohjalta. Aihe on mutkikas, herkkä, moniulotteinen, henkilökohtainen. Katsotaan.
 
Ensinnäkin, on toki upeaa (ja suorastaan ihmeellistä), jos naiseksi identifioituva henkilö on onnistunut tekemään pitkän uran taiteen, bisneksen ja elokuvan alalla kokematta koskaan joutuneensa ahdistelun tai syrjinnän kohteeksi. Muiden arkoja, kipeitä kokemuksia ei siltikään ja varsinkaan siksi voi missään nimessä mitätöidä tai väittää, ettei koko rakenteellisen seksismin ilmiötä ole olemassakaan. Radiokeskustelusta käy ilmi myös, ettei haastateltava “ole feministikään”, sillä hän ei pidä naista heikompana sukupuolena (niin, juuri mm. kyseistä historiallista näkemystä vastaan koko jälkistrukturalistinen feministinen aate yrittää taistella): olemmehan “kaikki vain yksilöitä, jotka toteuttavat unelmiaan”. Olisikin tasavertaiset edellytykset tehdä niin.
 
Haastattelu on vain yksi esimerkki suhtautumisesta #MeToo -kampanjaan, eikä kyseisen toimijan henkilöllisyys ole oleellinen. Oleellisena sen sijaan voidaan pitää vähättelevää retoriikkaa kytkettynä laajempaan ilmiöön. Ajatus siitä, että #MeToo on “mennyt liian pitkälle”, ei tosiaankaan ole mikään marginaalinen yksittäistapaus, vaan valitettavan yleinen ympäri maailmaa. Sosiaalisessa mediassa ja johtavissa päivälehdissäkin törmää jatkuvasti “tää on taas näitä #MeToo -juttuja” -henkisiin asenteisiin, ja esimerkiksi Ranskassa kampanjaa vastustavien patriarkaalisten vaientamisyritysten jatkeeksi liittyi maan vaikutusvaltaisimmassa sanomalehdessä Le Mondessa julkaistu avoin kirje, jossa sata ranskalaista taiteen ja kulttuurin alalla toimivaa naista vaati “miesten vainoamisen” lopettamista: jokaisella tulisi olla oikeus seksuaaliseen vapauteen.
 
No niin, siis, indeed.
 
Seksuaalinen vapaus kuuluu kaikille – vapaus päättää omasta kehostaan, kuka siihen koskee, mitä sille tehdään, miten sitä esitetään. Pitäisi kuulua. Vallitsevat valtarakenteet kuitenkin mahdollistavat sen, että toiset saavat hyväksytysti tehdä toisille asioita, jotka loukkaavat toisen koskemattomuutta ja vapautta. Juurikin siksi on tarvittu, ja tarvitaan edelleen, #MeToon kaltaisia ruohonjuuritason ulostuloja, jotka paljastavat ja kritisoivat pielessä olevia valtasuhteita. Kyse ei ole tiettyjen henkilöiden “lynkkaamisesta”, “syntipukkien etsimisestä” tai “vastakkainasettelusta”, vaan laajan, syvälle yhteiskunnan rakenteisiin pureutuvan alistavan asetelman tunnistamisesta ja sen esiin tuomisesta. Oman tarinan kertominen on rohkeaa ja vaatii itsensä likoon laittamista, ja kuten Veronika Honkasalo Sukupuolentutkimuksen seuran lehdessä osuvasti huomauttaa, vastuu ulostulon seurauksista jää usein kokemuksistaan kertoneen kannettavaksi.
 
Vaikka kampanjan medianäkyvyys osaltaan auttoi tietoisuuden levittämisessä, julkisuuden henkilöiden #MeToo-tarinoista tuli mediassa nopeasti kulutus- ja tirkistelytavaraa. Median päähuomio keskittyi sensaatiohakuiseen yksilöllisten tarinoiden riepotteluun, ja ne rakenteelliset tekijät, jotka mahdollistavat seksuaalisen häirinnän ja väkivallan yleisyyden, jäivät vähemmälle huomiolle. Honkasalon mukaan median synnyttämä yksilökeskeisyys haastetaan seksuaalisen häirinnän yleisyyden noustessa laajempaan tietoisuuteen, jolloin häirinnän rakenteellinen puoli korostuu. Aika näyttää, millä tavalla Suomessa julkisuuteen nousseet tapaukset seksuaalisesta häirinnästä tai epäasiallisesta valta-aseman käytöstä ovat edistäneet häirinnän kitkemistä ja ennaltaehkäisemistä laajemmin myös rakenteellisella tasolla. Itse ongelmahan ei poistu pelkästään erottamalla tietty henkilö virastaan tai saamalla yksittäinen ohjaaja tilille teoistaan, vaikka kyseiset toimet ovatkin tärkeitä askeleita oikeaan suuntaan.
 
Mediassa on pidetty ironisena sitä, että ilmiö nousi laajasti esille juurikin vasemmistolaisena ja tasa-arvoa kannattavana näyttäytyvän elokuva-alan piiristä. Toisaalta juuri elokuva- ja teatterialan yhteys ilmiöön makes so much sense. Miesneron myytti on elänyt elokuvan parissa vahvana varmaankin niin kauan kuin liikkuvaa kuvaa on heijastettu valkokankaalle, ja teatterin puolella taiteilijuuteen ja ohjaajan asemaan liitetään samankaltaisia attribuutteja, mitä viime aikoina on Suomessa taiteen keinoin ja uusin silmin käsitelty esimerkiksi Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen näytelmässä Turkka kuolee. Ajatus miespuolisesta taiteilijanerosta tunnetaan niin Woody Allenin, Kubrickin kuin Picassonkin kautta. Nerolle on sallittu taiteen nimissä kaikki – kyseessä on jonkinlainen kollektiivinen sopimus, joka antaa Nerolle sosiaalista, taloudellista, poliittista ja seksuaalista valtaa toimia kyseenalaistamatta. Nero “ei voi olla väärässä” – hän voi olla vain “väärinymmärretty”. Kritiikittä toimiva Nero istuu erinomaisesti myös kapitalistiseen järjestelmään, sillä hän on tuottelias.
 
Asetelma on haitallinen kaikkia kohtaan. Suuri Taiteilija saa sortaa muita mielensä mukaan, naiselta tai muunsukupuoliselta hitusenkaan “hankalaa” käytöstä ei hyväksytä. Toisaalta mies ei voi olla oikea Taiteilija, ellei hän käyttäydy kuin väärinymmärretty Nero.
 
Uudessa poikkeuksellisessa sosiopoliittisessa tilanteessa, jonka #MeToo on saanut aikaan, ennen suoranaisen koskematon neromyytti on vihdoinkin tarkastelun alaisena ja ensi kertaa melkeinpä haavoittuvassa asemassa. #MeToo linkittyy laajasti kaikkeen siihen, kuka saa tehdä ja mitä ja miksi, ketä näytetään ja miten ja kenen katseen kautta – oletettuun, siihen mikä “on aina ollut näin”, toksisiin asetelmiin ja piilevään epäoikeudenmukaisuuteen, jonka ei tarvitsisi enää antaa jatkua.
 
Honkasalo kirjoittaa osuvasti siitä, kuinka #MeToon eetoksena on ollut korostaa häirinnän luonnetta universaalina ja naisia yhdistävänä ilmiönä. Universaalia naisten kokemaa epätasa-arvoa esille nostavat liikkeet rajoittuvat kuitenkin usein ulossulkevasti valkoisten naisten kokemuksiin, ja myös #MeToota on leimannut varsin ohut intersektionaalisuus. Vaikka kampanja nousi viraaliksi Alyssa Milanon tweetistä, laittoi sen alun perin käyntiin jo vuonna 2007 afroamerikkalainen aktivisti Tarana Burke, joka halusi nostaa esiin nimenomaan ei-valkoisten naisten kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta. Burke sivuutettiin kampanjan aloittajana ja sai tunnustusta vasta sen edetessä. Suomessa kampanja on jäänyt myös huomattavan heteronormatiiviseksi, kuten Honkasalo huomauttaa. Osallistumisen perustuessa binääriselle sukupuolikäsitykselle HLBTIQ-kokemuksille ei ole jäänyt tilaa.
 
Ainakin Suomen ulkopuolella kampanja on varmasti kuitenkin vaikuttanut ainakin epäsuorasti esimerkiksi siihen, että nais- ja muunsukupuoliset tekijät ovat päässeet paremmin esille. Erilaisten hahmojen toimijuus ja diversiteetti elokuvissa ja televisiossa on kasvanut ilmapiirissä, jossa totuttu ja jähmettynyt haastetaan. HBO:n upea Pose nosti rodullistetut transihmiset ennennäkemättömän keskeisiksi toimijoiksi tehden televisiohistoriaa, ja esimerkiksi ikääntymiseen liittyvää invisible age -ilmiötä on alettu haastaa mainstreamissakin: keski-ikäisiä naisia näkyy yhä moninaisemmissa rooleissa. #MeToon epäsuorana seurauksena voidaan kenties siis pitää myös elokuva- ja tv-teollisuuden hiljalleen tapahtuvaa intersektionaalista murrosta.
 
Suomessa esimerkiksi Suostumus2018 -kampanja on konkreettinen esimerkki siitä, että #MeToolla on voima synnyttää kauaskantoista muutosta. #MeToo on potentiaalinen ponnahduslauta sille, että totuttuja, syrjiviä rakenteita uskalletaan haastaa entistä enemmän. Ajassa tuntuu muutos, ja on hienoa saada olla siinä mukana – myös omaa toimintaa ja ajattelua kriittisesti tarkastellen. Alitajuisesta totutusta ja opitusta on välillä vaikea päästää irti.
 
Muutos mahdollistuu, kun uskotaan uhria, nähdään laajempi konteksti ja kritisoidaan tarvittaessa sensaatiohakuista mediakulttuuria, ei itse muutokseen pyrkivää liikettä tai siihen osallistuvia.
 
***
Rosa Luopajärvi on Canthin toinen päätoimittaja, joka rakastaa ajatusviivoja.

Lisää luettavaa