metalandia_banner

Ja tiedänhän minä tavallaan ja surenkin

Teksti: Rosa Luopajärvi
 
Minussakin on aina ollut Suru.
 
Sellainen olo, tuntemus, että vaikka kaikki olisi hyvin, täytyy sen olla vain väliaikaista. Lohduton pohjimmainen yksinäisyys, se hiipii rintakehään tai jotenkin vatsan alueelle pimeydessä, hiljaisuudessa, siksi kaupungin valot rauhoittavat, radio, podcastit, Instagram.
 
(Lapsuuden ja nuoruuden) pelot ja neuroosit. Olemme kaikki lopulta vain pelkkiä luurankoja. Saatan sokeutua, koska katsoin pienenä aurinkoon, ja sitten vasta onkin pimeää. Minulle on tapahtunut asioita, niin kuin meille kaikille, mutta ei myöskään oikeasti ihan hirveästi pahaa, siksi varmaan pelkäänkin kaikkea sitä niin paljon.
 
Maailman kaunein mies joka tekee minulle suklaakahvia ja sellerismoothieita ja laulaa serenadeja aamuisin kitaran kanssa, toisinaan kepeitä rakkauslauluja, toisinaan Joose Keskitalon Tuhoa ja kuolemaa koko maailmaan, mies joka kuuntelee lähinnä kitaramusiikkia mutta toisinaan myös Abraa ja joka uskaltaa myöntää ihastuneensa myös miehiin, jonka dirty talk on Yuval Noah Hararin kolumneista poimittuja ajatuksia jo hyvän aikaa ennen Homo Deusin suomennoksen ilmestymistä ja sen aikaansaamaa haippia. En viitsi koskaan huomauttaa siitä ettei lattialle asetettu futon hengitä jos sen alla ei ole ilmaa, ei minkäänlaista kehikkoa; voitaispa me vaihtaa tietoisuuksia hetkeksi, saisin tuntea sun kehollisuuden ja seksuaalisuuden, miltä susta tuntuu kun sä tuut, se on naisella niin moniulotteista, mysteeri. Jep, kuin taikaa; teen kaikkeni että pysyisin mysteerisenä enkä antaisi itsestäni liikaa.
 
Kotisi ei tuoksu siltä mihin olen tottunut toisten luona, ei halvalta puhdistusaineelta, tavanomaiselta lähiöltä, itäiseltä kantakaupungilta, arjelta; ei kliiniseltä lappilaiselta kivitaloyksiöltä, johon voi huoletta päästää Airbnb-turistit milloin vain ja karata itse lämpimään. Ainoa suihkustasi löytyvä tuote on palanen hajustamatonta saippuaa, ja käytät siivoamiseen vain etikkaa. Hararin kolumnien tulevaisuudenvisiot ovat vasta pohdinnan tasolla, joten joudumme tyytymään siihen että mä haluun kuulla kun sä tuut, ollaan hetki tosi je t’aime moi non plus, ja se intensiteetti joka silmiisi syttyy, kun olemme vähän aikaa sitten tutustuneet ja laitan soimaan Sergen Je suis venu te dire que je m’en vais ja otat kiinni ja. Juuri tuosta katseesta ja otteesta ja tunteesta ne puhuukin kaikissa kirjoissa ja leffoissa ja biiseissä tai missä mistään ikinä puhutaankaan, luulin että olen kokenut kun joku Rakastaa mutta näköjäänpä en, nythän se vasta tapahtuu. Kaikki on kuin maailman kliseisimmän eurosentrisen elokuvan oppikirjasta eikä edes tunnu yhtään naurettavalta enkä vielä tiedä, että kappaleen asiat tapahtuvat meillekin sanasta sanaan aikanaan tai itse asiassa aika piankin.
 
Ja tiedänhän minä tavallaan ja surenkin, koska kaikki on niin täydellistä. Niin, juuri sellaisina hetkinä minua aina itkettää mutta peittelen sitä parhaani mukaan, sillä Synkät Miehet eivät ymmärrä vaan menevät hämilleen, säikähtävät.
 
Tietäisipä hän, kuinka minua ahdistaa kevään valo, jopa enemmän kuin se kun aurinko vajoaa ensimmäisen kerran päättääkseen yöttömän yön. Onni, joka ei voi kestää.
 
Puret sisäreiteni täyteen pieniä mustelmia, joita kannan ylpeänä ne kaksi kuukautta joiden ajan meillä menee ihan helvetin hyvin. Salamarakkaus, vuosia kestäneet suhteet joita en edes muista enää. Kerrot kaikesta tapahtuneesta, minä totta kai haluan ajatella ettet ole ikinä uskoutunut näin suoraan ja kattavasti kenellekään, eihän kukaan ole voinut ymmärtää sinua tällä tavalla, tietenkään. On niin paljon tietoa ja näkemyksiä ja ajatuksia joita vuodattaa toistemme tajuntaan emmekä oikein ehdi nukkumaan, hakkaat halot takapihalla ja lämmität saunan ja hemmottelet ja esittelet minua ympäri kaupunkia, käymme vesitornissa jakelulaitoksen avoimien ovien päivänä ja pussailemme sen huipulla ja sinua alkaa kiusaannuttaa, koska haluat minua niin paljon ja paikalla on niin paljon ihmisiä.
 
Mies joka arvostaa valkoisia miestaiteilijoita, et ymmärrä Solangen Cranes in the Skyta vaikka minusta se on maailman upein ja tärkein musiikkivideo ja populaarikulttuurinen taideteos. Et anna koskea enää, pidät itseäsi sietämättömän rumana ja haluat puhua herkeämättä siitä minkä ikäisenä kuolet ja kuinka monen vuoden päästä et voi enää harrastaa seksiä, tympäännyt, suutut jopa, kun en viitsi alinomaa miettiä rakkaani kuolemaa. Haluaisin suojella sinua kaikelta, oikeasti, jotenkin taikoa kaiken pahan pois.
Taidat unohtaa, että minäkin vanhenen ja kuolen.
 
Juuri kun olen päättänyt alkaa luottaa etäännyt entisestään, minä panikoidun ja yritän ja yritän ja yritän ihan liikaa, teen sinulle niskahieronnan ja päätäsi alkaa särkeä, valmistan illallisen georgialaista reseptiä tarkasti noudattaen, myöhemmin illalla valitat vatsakipua, varmaan raaka pinaatti. Et tule nukkumaan viereeni vaan makaat hiljaa selälläsi olohuoneen paljaalla lattialla; ei edes musiikkia. Yksinäisessä aamuyössä tajuan, että asuntosi tuoksuu samalta kuin minulle rakkaista rakkain mummola, suuri puinen talo, paljon tavaraa, kirjoja, verstas, vaatehuone, perunakellari, hieman ummehtunutta, talo myytiin vuosia sitten ja toivoin silloin että olisin voinut säilöä tuoksua purkkiin. Koti ja luopuminen, niiltä luonasi tuoksuu.
 
Haluaisit oppia puhumaan tunteistasi, kasvoit ahdasmielisessä asenneilmastossa, olet niin katkera kaikesta, syystäkin. Miten korjaisin sinut, jospa vain olen vahva, laitan oman suruni sivuun, ehkä se tukahtuu. Olet niin älykäs ja kaunis ja kiltti ja ilkeä ja rikkinäinen. Laitat soimaan Northern Skyn, sanot että se kertoo minusta. Suunnittelet, että voisit olla kotona lasten kanssa ja minä voisin tehdä uraa, niin, ja tietenkin tekisimme taidetta yhdessä.
 
Et koskaan kysy, millaiset asiat minua ahdistavat. Sanot, ettei epävarmuus sovi minulle.
 
Minun pitäisi olla päivänsäde vaan enpä olekaan – toisinaan huomaan, että pelkään niitä.
 
Pettymys.
 
Tuot luoksesi jääneet vaatteeni S-Marketin keltaharmaassa muovipussissa, ne tuoksuvat mummolalta, kohta sinulla on uusi ja minä olen takiasi pienen pieninä palasina koko loputtoman talven, silkkaa lasipölyä, hädin tuskin havaittavia hitusia jotka leijailevat ilmassa hallitsemattomiin suuntiin, tallautuvat kengänpohjiin ja kulkeutuvat niiden mukana eteisiin, kynnysmattojen kuituihin, syvälle harjasten juureen. Huomaan, etten välitä mistään pitkään aikaan, no tuohan ei ole totta, höh, välitän maailman tilasta ja asioista, mutta huomattavan vähän siitä, mitä ympärilläni suoranaisesti tapahtuu. Lähinnä haahuilen vain ja mietin over and over again mitä olisin voinut tehdä toisin, jos olisin ollut oikeissa hetkissä itsevarmempi, niissä toisissa taipuvaisempi, helpompi, chillimpi; söpömpi, kiinnostavampi, sellainen kuin odotit minun olevan.
 
Kun aikaa kuluu, ymmärrän onneksi niin paljon paremmin.
 
Niin, ja se tavanomainen, mikä esiintyy inspirational quoteissa koristeellisin serif-fontein, “mikään ei ole vahvempi kuin nainen (ihminen) joka on murtunut ja kasannut itsensä uudelleen”, toteutuu lopulta onneksi minunkin kohdallani. Olenko nyt nujertamaton? Ehkä, ja ei kai sellainenkaan tarvitse olla alituiseen.
 
Ainakin vahvempi kuin ennen. Sekin riittää.
 
Mies joka nauttii siitä, että hänestä kirjoitetaan, olet kuulemma päätynyt jo ainakin yhteen julkaistuun kirjaan, ihmisen arvohan on tietenkin huomattavasti korkeampi jos hän on jossakin elämänsä vaiheessa ollut jonkun muusa.
 
***
Rosa Luopajärvi on Canthin toinen päätoimittaja ja runotyttö, jonka voimabiisi on ABRAn Fruit.

Lisää luettavaa