meillaoliunelma

Meillä oli unelma

Teksti: Alisa Jaakkola
 
Viime vuoden heinäkuussa Perussuomalaisten Olli Immosen Facebookissa päästelemien yöllisten aivopierujen myötä syntyi kampanja avoimen ja monikulttuurisen Suomen puolesta. Ympäri sosiaalista mediaa vilkkui hashtag #Meillaonunelma ja suvaitsevaisemman Suomen perään liputettiin Kansalaistorilla. Me, joilla oli unelma, toivoimme että kaikenlainen vihapuhe tuomittaisiin, eikä minkäänlaiselle rasismille annettaisi enää senttiäkään enempää tilaa kuin sillä jo siinä vaiheessa oli. Toivoimme muutosta sille, että kansanedustajan sosiaalisessa mediassa kaikkien luettavissa olevat vihapuheet ohitettiin olankohautuksella ja “se on vain yhden ihmisen mielipide” -lässyttämisellä. Toivoimme muutosta sille, että rasismi sikisi Suomessa ministeritasolla odottaen aamuyön pikkutunteja, jolloin todelliset tuntemuksensa tasa-arvosta pystyi ulostaa internetin syövereihin.
 
Rasismi raivasi tilaa ironisesti jo Meillä on unelma -kampanjan aikana, yhden Hommafoorumin perustajajäsenen Matias Turkkilan verran, joka sai kunnian nousta tapahtumassa lavalle. En voi ymmärtää sitä, että vaikka kuinka suomalaiseen yhteiskuntaan ja sielunmaisemaan istuu yltiömäinen kohteliaisuus ja ollaannythyvääpataakaikkienkanssa-mentaliteetti, miksi on tarpeellista käydä dialogia rasistin kanssa rasisminvastaisessa mielenosoituksessa? Miksi pitää antaa vihapuheelle ja rasismille selittelyn mentävä aukko siellä, minne se ei todellakaan kuulu? Ja miksei se kohteliaisuus tavoita meitä, rodullistettuja.
 
Yhtä vuotta ja kuolonuhria myöhemmin vihapuheella sekä avoimen järjestäytyneellä rasismilla on tilaa enemmän kuin koskaan. Uhkaa ei suostuttu näkemään poliittisella tasolla ennen viime viikonlopun tapahtumia, vaikka merkkejä ilmassa oli runsaasti. Äärioikeiston vaarallisuus ei tuntunut iskostuvan poliitikkojen tajuntaan Helsingin Pridessa tapahtuneessa kaasuiskussa vuonna 2010, Jyväskylän kirjastoiskussa 2013, saatika kesällä 2015 Suomen Vastarintaliikkeen mielenosoituksen yhteydessä tapahtuneessa pahoinpitelyssä. Itäkeskuksen Tallinnanaukio on aika ajoin arjalaisen geeniperimänsä puolesta huolestuneita käppäukkoja ja -akkoja pullollaan, jotka heiluttavat ”Suomi ensin” -plakaattejaan. Sen sijaan että uhka nähtäisiin näissä avoimesti rasistisissa mielenosoituksissa, se nähtiin niihin kohdistuneissa vastamielenosoituksissa. Virkavalta kunnostautui kansalaisten turvallisuuden takaamiseksi ja otti aseekseen niin mellakkavarusteet kuin kumiluodit, mikä tarkoitti sitä, että tästä virkavallan suomasta suojasta pääsivät nauttimaan ketkäs muutkaan kuin äärioikeiston jäsenet.
 
Ei siis tule yllätyksenä, että viime perjantaina 16.9. SVL:n aktiivijäsenen toimesta menehtyneen Jimi Karttusen tapauksen myötä paska niin sanotusti lensi tuulettimeen. Viime viikonloppuisen mediapaskamyrskyn keskiöön pääsivät niin Suomen Vastarintaliikkeen jäsenet, virkavalta ja sen toiminta – tai ennemmin toimimattomuus – sekä entinen natsijohtaja Esa Henrik Holappa. Tuntuu äärimmäisen tuskastuttavalta seurata vierestä kuinka taas kerran annetaan mediassa tilaa valkoisille miehille, joilla on tai on ollut haaveita luoda kansalaissosialistinen arjalaisunelma. Tuntuu myös äärimmäisen inhottavalta ajatella sitä kiitollisuuden tunnetta, mikä seuraa, kun osa valtamedioista tunnusti muutama päivä sitten Suomen Vastarintaliikkeen olevan natsijärjestö. Tähänkö on tosiaan tultu, että joutuu kiittämään valtamediaa sen suomasta laupeudesta tunnustaa avoimesti rasistiset järjestöt oikeastikin rasistisiksi. Myös Suojelupoliisin lausunto, jossa ilmoitetaan ettei Suomen ääriliikkeiden joukossa ole sellaista toimijaa, joka Supon näkökulmasta uhkaisi kansallista turvallisuutta, pelaa täysin näiden ääriliikkeiden toimijoiden pussiin. Kertokaa minulle millä tavalla kansallissosialistista ideologiaa toteuttavat järjestöt, joiden taustalta löytyy kaasuiskua, kirjastoiskua ja nyt yksi poliittisen väkivallan seurauksena kuollut uhri, eivät olisi uhaksi kansalliselle turvallisuudelle? Vai tarkoittiko herra Suojelupoliisi kenties valkoista heteronormatiivista enemmistöä puhuessaan “kansan” turvallisuudesta? Taidamme kaikki tietää vastauksen. Niin kauan kun natsijärjestöt saavat jalansijaa niin kaduilla kuin yhteiskunnassa ei meillä, rodullistetuilla, ole tippaakaan turvallinen olo.
 
Tapaus toisensa jälkeen soudetaan ja huovataan median luomien ääripäiden välillä. Että taas nyt hieman suomipojalla tunteet kuumenivat maahanmuuttopolitiikan myötä, ei pidä tuomita yksittäistapauksen myötä kokonaista ryhmittymää. Median rasismia käsitteleviä keskusteluja aina johtavat ne, joita asia ei yleensä arkitasolla kosketa tippaakaan. Kuinka monta kertaa näiden rasististen mielenosoitusten, sekä nyt myös iskujen jälkeen, on nähty dialogia, joka ei pyörisi ”maahanmuuttokriittisten” ministerien, Tolkun Ihmisten ja Juha Sipilän lausuntojen ympärillä. Dialogia, mikä ei pyrkisi selittämään, ymmärtämään ja myös oikeuttamaan näitä tekoja? Näissä keskusteluissa ei meidän rodullistettujen keltaisilla, ruskeilla ja mustilla kehoilla ole tippaakaan väliä. Ne ovat siellä taustalla jossain, piilossa. Tai jos ne ovatkin läsnä, ovat ne tapetilla infantilisoituina valtamedian keskusteluohjelmissa tai ”maahanmuuttokriittisen” ministerin uhkakuvissa. Milloin meillä olisi väliä edes niissä keskusteluissa, jotka suoraa koskevat meitä ja meidän kokemuksiamme?
 
Missä ovat toimet, että SVL ja sen kaltaiset järjestöt eivät enää voisi lain turvaamissa puitteissa jakaa propagandaansa julkisissa tiloissa? Milloin tavalliset ihmiset sanovat stop, nyt riittää? Missä ovat toimet, jotka takaavat että jatkossa uhka nähtäisiin rasistisissa mielenosoituksissa, eikä niiden synnyttämissä vastamielenosoituksissa? Milloin uhka nähtäisiin valkoisesta ylivallasta ihannoivissa, eikä todettaisi, että kyse on vain kansan syvien rivien huolesta? Milloin meidän rodullistettujen kokemukset merkitsisivät edes sen verran, että uhka nähtäisiin äärioikeistossa, eikä värillissä kehoissa?
 
Milloin helvetissä tämä natsien ja natsisymppaajien soidintanssi loppuu?  

Lisää luettavaa