hulluuteni_1

Hulluuteni, I

Teksti: Katja Orpana
Kuvitus: Tuuli Ollikainen
 
I
 
Mistä hulluuteni alkoi? Ehkä se kasvoi kanssani,
aivojen, muiden sisäelinten kanssa silloin kun en vielä ollut. Kun
vanhempani odottivat, toivoivat, näkivät
ensimmäisen lapsen,
vauvan ihon, kumman nenä, kumman silmät, kenen
luonne, unirytmi, mitkä unelmat, reitti.
 
Kun tajusin etteivät kaikki lapset välttele lukua seitsemän, piirrä
mielessään kuvioita uudestaan ja uudestaan,
kolme kertaa kolme,
kuvittele itselleen sairauksia, pelkää sydänkohtausta
yksitoistavuotiaana
katson luokkahuoneen kelloa enkä kuule enää opettajan sanoja, olen
irtautunut ruumiistani, ehkä se oli tässä, ehkä vartaloni petti nyt
(kukaan ei sanonut se voisi olla mieleni).
 
Äitiä helpottaa kun psykiatri selittää paniikkihäiriön olevan
biologiaa,
ei kasvatusvirhe.
Silti se on virhe, karistetaan pois hikoavat kädet, ylivilkas pulssi,
pakokauhu, tukkeutuneet ajatusmallit;
minä olen hyvä minä kelpaan minä olen tarpeeksi
toisto tappaa vaativan persoonallisuushäiriön, kohentaa mielialaa,
häätää hulluuden.
 
Mutta sillä on oma syklinsä,
jonain päivänä olen kaupassa ja valot ovat liian kirkkaat, ihmiset
tönivät, nauravat, vievät hapen
kainaloni antavat ylen,
vajoan tähän oloon, tähän loputtomaan, pakottavaan,
hiljentävään.
 
hulluuteni_2

Lisää luettavaa