rasismi_header2

Rasismi meissä kaikissa

Teksti: Paula Hämäläinen

Esitän radikaalilta kuulostavan väitteen: meissä kaikissa pesii rasismin siemen.

 
Toisissa se on pieni ja sangen huomaamaton; vaivihkaisia ennakkoluuloja ja hymyyn verhottuja saankokoskeahiuksiasimistäoikeastioletkotoisin-kyselyitä. Näitä kutsutaan myös mikroaggressioiksi, arkipäiväisiksi alentaviksi huomautuksiksi. Usein ne saattavat olla tahattomia tai aikeissaan hyväntahtoisia, millä ei kuitenkaan lopputuloksen kannalta ole väliä – mikroaggressiot ylläpitävät ja vahvistavat toiseuttavia arkipäivän asenteita ja rakenteita.
 
Toisissa siemen on suuri ja mätä; muinaisen Pohjolan jumalan nimiin naamioitua harhaista sankarillisuutta, n-sanaa Facebook-seinällä, polttopulloja vastaanottokeskuksen ikkuniin.
 
Emme suinkaan ole kaikki Mein Kampfin nimeen vannovia Suomen Sisu -sympatisoijia (luojan kiitos), mutta rasismi ei ole aina radikaalia, väkivaltaista, tai edes tietoista. Halusimme tai emme, olemme tiettyyn pisteeseen asti kulttuurimme tuotteita, ja koska olemme kasvaneet yhteiskunnassa, jonka rakenteissa rasismi kytee, pesii sen siemen meissä kaikissa. Minussa ja sinussa.
 
Donald Trumpin ja Timo Soinin kaltaiset aivopieruja tiuhaan tahtiin pöräyttelevät populistitrollit on helppo tuomita, mutta emme pääse puusta pitkälle maailmanparannusmissiossamme ennen kuin pystymme tekemään sen kaikkein vaikeimman – katsomaan omaa (sitä vihervasemmistolaistakin, tai ehkä eritoten juuri sitä) naamamme peiliin.
 
Kysymys kun ei ole niinkään siitä, kuka on paha rasisti ja kuka oikeamielinen hyvis, vaan siitä, tunnistammeko rasististen rakenteiden luomat ennakkoluulot ja -asenteet itsessämme; tunnistammeko omat etuoikeutemme, ja mitä tällä tiedolla päätämme tehdä.
 
Suomen valtamediassa tätä ei olla vielä sisäistetty. Rasismin vastainen diskurssi on turhauttavan pintapuolista ja löyhää. Bloggari Koko Hubara puhui Ruskeiden Tyttöjen Facebook-statuksessa osuvasti rodullistettujen henkilöiden infantilisaatiosta, jota media rakastaa harrastaa. Ihmisiä pyydetään puhumaan kokemuksistaan, koska niin Hyvä Liberaali™ tekee, jonka jälkeen tarjotaan sympatiaa, kauhistellaan ja voivotellaan. Rasismi yksinkertaistetaan yksittäisiksi, sangen valitettaviksi teoiksi, ja rasistit vähä-älyisiksi idiooteiksi, joista pitäisi vain oppia olemaan välittämättä.
 
Rasismi on kuitenkin jotain paljon kokonaisvaltaisempaa, kuin kaduilla huutelu tai kommentti Hesarin älyvapaalla keskustelupalstalla.
 
Se kytee yhteiskunnan rakenteissa: politiikassa, kulttuurissa, elinkeinoelämässä, koulutusjärjestelmässä, ja näiden kautta se ryömii ihmissieluun ja sieltä käsin tekee sen, minkä taitaa kautta historian parhaiten: riistää tietyiltä ihmisryhmiltä ihmisarvon, yksilöllisyyden ja toimijuuden pohjautuen ihonväriin, etnisyyteen tai uskontoon.
 
Niin absurdin hullunkuriselta kuulostava idea, jonka yhteiskuntaan jättämät tahrat ovat koko ihmiskunnan historian selkäpiitä karmivimpia. Asian painavuudesta ja laajuudesta huolimatta rasismia ei käsitellä tarpeeksi. Istuin 12 vuotta Suomen PISA-voittajakoulutusjärjestelmän takaamalla penkillä, eikä esimerkiksi orjuuden todellista skaalaa saati sitä, miten perusteellisesti läntinen maailma siitä hyötyi ja hyötyy edelleen, käsitelty lainkaan.
 
Tätä on rasismi kokonaisvaltaisimmillaan: Hollywoodissa, yliopistoissa, kerhohuoneilla ja parlamenttikammareissa kytevä ajatus, että tietynlaisilla ihmisillä, jotka poikkeavat ulkonäöllään, etnisyydellään tai uskonnollaan valkoisuuden normista, on kerrottavanaan vain yksi tarina. Tarina, jonka määrittelemme me, valkoiset ihmiset. Tämä on johtanut siihen, että vuosisatojen ajan suurelta osalta ihmisiä on riistetty oikeus omiin tarinoihin, näkokulmiin, tuntemuksiin.
 
Rakenteita vastaan on paljon vaikeampi taistella, kuin keski-ikäistä juoppoa bussissa, tai n-sanaa käyttävää möhömahaista setää sukujuhlilla. Se vaatii nykyisten normien kyseenalaistamista, mutta ennen kaikkea omien asenteidemme kriittistä tutkiskelua.
 
Valkoinen kaverini käytti keskustelussamme eilen n-sanaa. Kyseessä ei ole mikään äärioikeistoa kannattava punaniska, vaan sangen liberaali, vihervasemmistolainen mukava henkilö. Sanan käyttö tapahtui kontekstissa, joka oli kaverini mukaan tarkoitettu vitsiksi ja ymmärrän sen, etteivät hänen intentionsa olleet pahat. Silti, jos olisin ollut musta enkä toinen “turvallinen” valkoinen, epäilen ystäväni laukoneen kyseistä vitsiä ilmoille. Rasismi ei ole vain kännisiä julkisia someavautumisia; et saa vapaakorttia tökeröihin sanavalintoihin tai huonoihin vitseihin vain siksi, että kyseessä sattui olemaan yksityinen keskustelu kahden valkoisen välillä.
 
Huomautin ystävälleni, ettei kyseisen sanan käyttö ole missään muodossa ookoo, josta hän suuttui, syytti minua väärinymmärtäjäksi ja lopetti keskustelun siihen.
 
Ja tässä piilee iso ongelma. On helppo tuomita Terhi Kiemunki tai Olli Immonen rasistiksi, mutta rasismin vastainen taistelu ei pääse tavoitteeseensa, jos emme tunnista erilaisia vallankäytön muotoja ja mikroaggressioita, joita esiintyy poliittisen jakauman kummallakin puolella – jopa siellä radikaalissa punavihreässä kuplassa. Tuskin esimerkiksi kaikkien rakastama näyttelijä Outi Mäenpää on paha ihminen, mutta 2000-luvun alussa esitetty Noriko Show on yhä edelleen yksi järisyttävästi rasistisimpia ilmiöitä Suomen televisiohistoriassa.
 
Olemme loistavia jakamaan antirasistia meemejä sosiaalisessa mediassa ja marssimaan barrikadeilla sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta kun joku huomauttaa ongelmallisuuden omassa käytöksessämme, loukkaannumme verisesti. Solidaarisuus sorrettuja kohtaan ei voi olla sitä, että sortajat määrittelevät sen ehdot. Silloin olemme lähtöasetelmassa.
 
Siispä, rakkaat kanssaliberaalit, emme ole ymmärtäneet etuoikeutetusta asemasta tai vallankäytöstä mitään, jos käytämme n-sanaa mukavitsikkäästi tai ironisesti valkoisten kesken.
 
Jos loukkaannumme, kun rodullistettu suomalainen kritisoi kantasuomalaisen kulttuurista anastusta.
 
Jos pyydämme ei-valkoisia lapsia keskusteluohjelmiin taustaviihdyttäjiksi.
 
Jos väitämme olevamme “värisokeita”.
 
Jos meikkaamme lauantai-illan viihdeohjelmassa kasvomme tummiksi kun esitämme Nicki Minajia.
 
Jos emme hätkähtäneet, kun Iina Kuustonen esitti huonohampaista, seksityötä tekevää thainaista samaisessa ohjelmassa.
 
Meidän täytyy toden totta päivittää käsityksemme siitä, että tietäisimme aina, miltä rasismi näyttää ja kuulostaa. Ja ennen kaikkea myöntää, ettemme aina pääse siltä karkuun itsekään. Vain niin voi todellinen parantuminen alkaa.

Lisää luettavaa